Tunturikoivulla on salaisuuksia

Tunturikoivulla on ihmeellisiä rakkaustarinoita. Se saattaa kevään valoisina ja villeinä öinä sekoilla aivan toisen lajin kanssa ja tekaiseepa sen kanssa risteytyslapsiakin. Tunturikoivun salainen lemmitty on pensas, vaivaiskoivu. Tämä pyöreälehtinen, Lapin jänkien pikkupuska on hyvin soma, sen syysväri on yhtä punaisen ja oranssin hehkua ja sen pykäläisistä oksista saa suloisimman risukranssin. Ymmärrän kyllä tunturikoivun viehtymystä. Eikä vaivaiskoivuhupakko ole partneristaan turhan tarkka, se risteytyy anteliaasti myös hieskoivun kanssa.

Tunturikoivu, (Betula pubescens subsp. czerepanovii) on hieskoivun alalaji, Islannin ja Grönlannin alkuperäispuu. Muodoltaan tunturikoivu on pensasmainen, monirunkoinen käppyrä. Se viihtyy Lapin ankarissa oloissa, kyyristelee tunturin tuulenpieksämillä rinteillä ja kivikoissa, eikä sillä ole aikomustakaan tunkeutua isompien serkkujensa, rauduskoivun ja hieskoivun sekaan etelän muheville multamaille.

Tunturikoivu on kuin herkkä taideteos, huolella kasvatettu bonsai. Pakkanen, lumimyräkät ja karu maa ovat muokanneet siitä vahvan selviytyjän. Joka kevät se varovasti, milli milliltä kurottelee eteenpäin, se puskee silmujansa kuin tunnustellen, mutkittelee ja kiermuntelee ylös alas. Kaikessa rosoisuudessaan ja käkkyräisyydessään se on henkeäsalpaavan kaunis.

Erikoisten rakkausjuttujen lisäksi tunturikoivulla on muitakin salaisuuksia. Se on rohtokasvi. Rohtokäyttöön palaan myöhemmin, mutta nyt haluan tunturikoivusta vielä sellaisen hämmästyttävän seikan paljastaa, että se osaa puhua.

Aivan kuten muutkin puut ja kasvit, myös tunturikoivu viestii ja kommunikoi ympäröivän luonnon kanssa. Puut puhuvat tuoksuvin singnaalein, ne varoittavat toisiaan vaarasta päästelemällä hajuviestejä tuulen vietäväksi. Ne myös tunnistavat ja muistavat vihollisensa ja valmistavat yhteistuumin sopivia vasta-aineita tauteihin tai pahalle maistuvia yhdisteitä tuholaisten hyökätessä. Linnutkin osaavat puiden kieltä. Nälkäiset siivekkäät pyyhältävät parvena aterialle, kun puu ilmoitaa, että täälläpä olisi kaverit toukkapöytä katettuna.

Hajuviestien lisäksi puut sähköttävät juuriston kautta. Jos puiden juuret eivät ylety toisiinsa, sienirihmastot tulevat avuksi asettuen linjaksi juurten kärkien väliin, ja taas puhelinlangat laulavat ja sähköposti kulkee.

Puut tuntevat lajikumppaninsa ja ”imettävät” lapsiaan. Puuemo toimittaa taimilleen vettä ja ravinteita. Jos joku metsän asukeista on hädässä, muut puut auttavat sitä järjestämällä juuriston kautta ruokaa ja lääkitystä. Puut myös näkevät, vaikka niillä ei ole silmiä. Näkeminen on valon aistimista ja puulla on runsain mitoin valoa aisitivia soluja, enemmän kuin ihmisellä.

Tunturikoivulla on muisti, se on elävä, viestivä ja omalla tavallaan hyvin tietoinen olento. Ihmisillä voi olla vaikeuksia sisäistää tätä asiaa, mutta se ei ole hihhulijuttu vaan aivan tieteellisesti todistettua faktaa.

Nyt tunturikoivun taivaanrannalle on ilmaantunut huolestuttavia pilviä. Ilmasto on muutostilassa, viimeisten vuosien aikana se on selvästi lämmennyt, talvet ovat leudompia. Lämpö tuo pohjoisen koivikoihin pirullisia vieraita, mittariperhosia. Tunturimittarin lisäksi puunlehtiapajille ovat ilmaantuneet hallamittari ja ruskamittari. Mittarit ovat viattoman näköisiä pikkuperhosia, jotka munivat koivikot täyteen ahnaita toukkia.

Ensimmäisen ison tuhotyön tunturimittari teki 60-luvulla, silloin se järsi yhdeksänkymmentä prosenttia Ylä-Lapin koivikoista. Sitkeä puu ei antanut periksi. Joka kevät se yrittää uudelleen. Olen käynyt vuosien varrella huolestuneena katsomassa toukkien ruokaorgioita, joskus niitä tuntuu olevan niin paljon, että syömisen rouske kuuluu kai Jäämerelle asti.

Nyt kun tunturimittarin rinnalle on tullut muitakin nakertajia ja porokin vaatii osansa, se syö koivun juurelta makoisat pikkutaimet, koivikko antaa lopulta perkiksi. Se muuttuu harmaaksi, lahoavaksi luurankometsäksi. Näin on jo monin paikoin käynyt.

Tunturikoivu on onneksi sitkeä sissi, vuosituhansien saatossa karaistunut. Ja ne auttavat toinen toisiaan, kietovat juurensa ja oksansa yhteen, viestittävät, lääkitsevät ja sinnittelevät eteenpäin. Toivon hartaasti, että tämä ihana puu selviäisi. Jos Sie olet joskus vaeltamassa tunturikoivikoissa, niin ethän koskaan vahingossakaan, sormen päälläkään koske muurahaisiin tai sohaise muurahaispesää. Muurahaiset ovat metsän poliiseja, ne pitävät tuhohyönteisiä kurissa. Punamuurahainen on tunturikoivikon sankari.

Sain ilokseni nyt pääsiäisen jälkeen viettää reippaan rupeaman Käsivarren erämaassa. Kävin tervehtimässä ja kannustamassa tunturikoivikoita; voi suloset kaunokaiset, vielä tet tämän pelin voitatta, älkää antako periksi. Loikoilin vitivalkoisella hangella ja tein tilausta seuraavalle kesälle, kutsuin lintuja ja muurahaisia Lappiin niin ylenmäärin, että toukka-armeija päätyisi makoisasti parempiin suihin. Saahan sitä ainakin yrittää, mistä sen tietää vaikka kuulisivat. Puhuvathan ne puutkin.

Kiitos Sinulle, kun kävit kanssani ihailemassa tunturikoivua. Tämä aihe, metsän salainen elämä on valtavan kiinnostava ja ajattelinkin, että tutkailisimme sitä vielä monelta kantilta. Meillä on kuule hauskoja reissuja edessä…