Nilivaaran kuningas ja muut majesteetit

Mie löysin hänet aivan yllättäen. Tarkistelin reilu vuosi sitten maastoa Äkäslompolon Nilivaarassa seuraavan päivän luontoretkeläisiä varten ja siinä hän seisoi, vakaana ja hiljaisena puolukanvarpuisella rinteellä. Hän pysähdytti minut kertakaikkiaan; niin suunnaton, niin täydellinen, niin ylväs aihki, ikivanha mänty. Ristin hänet siltä seisomalta Nilivaaran kuninkaaksi. Lähestyin kunnioittavasti, kosketin kaarnaa avokämmenellä ja tervehdin. Siitä päivästä lähtien me Nilivaaran kuninkaan kanssa olemme olleet hyvät kaverit.

Ota mukava lukuasento, sillä nyt taitaa tulla pitkä juttu. Pääsin lempiaiheeseeni puihin, ja siihen mitä puut oikeasti ovat ja mitä ne voivat ihmiselle merkitä. Voi iloa! Nyt puhumme ystäväni antaumuksella puista.

Ensin kerron, kuinka tajusin puita kohtaan tuntemani syvän kiinnostuksen. Mie, Lapin peräkylän ja umpimetsien teini, nuori nainen oikeastaan, olin käymässä Helsingissä asti luokkaretkellä ja oli kevätkesä. Muut tytöt katselivat näyteikkunoita ja kauppoja, mie katselin puita. En voinut vastustaa kiusausta mennä puistoihin tutkimaan järeitä, muhkuraisia, kaarnaisia runkoja ja heleän vihreitä lehtiä, kaikenmuotoisia lehtiä. Mitä nämä puut olivat? En ollut ikinä ennen nähnyt vaaleanvihreää, herkkää lehdistöä yhdistettynä tummaan, valtavan paksuun rosokaarnaiseen runkoon, olin oppinut kotikonnultani Lapista vain männyt, kuuset, koivut, haavat, pienet raidat ja pihlajat. Etelän suuret puut sytyttivät kipinän, minun täytyy oppia tuntemaan nämä kaikki! Niinpä heti tilaisuuden tullen lähdin Etelä-Suomeen ja opiskelin puutarhuriksi.

Mittatikku kurkistelee puun takaa aamuauringossa.

Minulla on tapana käydä istuskelemassa Nilivaaran kuninkaan juurella. Otan termoksessa mukaan aamukahvit, hörpin kuksasta hyvää tummapaahtoistani, kuuntelen, mietin, tuumailen ja tunnustelen. Tänä aamuna kuulin läheltä riekon peukotuksen, riekko siis laulaa ”ko-peuk-ko-peuk-ko-ko-ko-koo” eli se peukottaa. Kuulin myös käpytikan koputtelun ja punatulkun haikean helähtelyn.

Minusta tuntuu, että Nilivaaran kuningas antaa minulle ideoita ja aavistuksia, ja mie häntä lämpimästi kaikista kiitän. Nilivaaran kuninkaaseen nojaten sain muuten ajatuksen tästäkin jutusta. Nilivaaran kuningas on muodoltaan tasapainoinen ja iästään huolimatta virtaavan elinvoimainen. Mutta ei siitä ole kovinkaan kauan, kun hänen elämänsä oli vaakalaudalla. Sotien jälkeen 40-luvun lopulla Lapin metsät hakattiin lähes sileäksi kaikki ja Nilivaaran kuninkaankin tyvellä on jälki, selvä kaatolovi. Otaksun, että lovi hakattiin suurten savotoiden aikaan, kuningas on ehtinyt melkein kylestää haavan piiloon.

Mikä lie syynä, että metsuri jätti homman sikseen, huomasiko hän, ettei näin upeaa puuta voi kaataa, löikö kirveellä jalkaansa vai tuliko joku muu keskeytys. Kiitos kuitenkin täältä aikojen takaa, kiitos sinulle hyvä metsuri kuka olitkin, Lapin armelias savottajätkä, että annoit kuninkaan jäädä paikoilleen tuulia haistelemaan.

Kuinkahan vanha Nilivaaran kuningas on? Tähän sain vastauksen asiantuntijaystävältäni, metsätieteilijältä, joka piipahti kuningasta katsomassa. Hän arveli sen iän olevan seitsemänsadan vuoden tietämillä. Aika kauan saan mennä sukulinjassani taaksepäin, ennen kuin tulevat ne esivanhempani, jotka ovat nähneet Nilivaaran kuninkaan pikkutaimena… mutta ovat he täällä olleet, puhua pulputtaneet saamea ja joikanneet jäkäläkankailla.

Puut puhuvat, muistavat ja oppivat, ne tunnistavat lajikumppaninsa ja vihollisensa, ne osaavat houkutella pelastajia paikalle. Puut keskustelevat ympäröivän luonnon kanssa sekä hajuviestein että sähkömagneettisin singnaalein. Puut suojelevat ja hoitavat toisiaan, ne auttavat myös ihmistä, kun ihminen niiden äärelle asettuu. Tämä on todistettua faktaa, tutkimustuloksia ja kirjallisuutta on paljonkin saatavilla.

Metsässä kasvaneena osasin jo pienenä tyttönä vaistomaisesti mennä puun kylkeen hakemaan lohtua ja turvaa, metsä oli mieluisin paikka minkä tiesin. Sitä se on yhä, vietän paljon päiviä ja öitä metsissä kaikkina vuodenaikoina. Ja joopa se joo, kyllä mie olen kuullut nämä iänikuiset naureskelut, että puunhalaaja ha-ha-haa, heinähattu ha-ha-haa, nuorempana se tuntui ilkeältä, mutta enää en välitä noista vähättelyistä rahtustakaan. Olen aivan riemuissani viimeaikaisista tutkimustuloksista, jotka kiistatta osoittavat puiden ja kasvien olevan omalla tavallaan tietoisia, kommunikoivia olentoja.

Mahdollisesti Sie saat osaksesi pitkiä katseita ja pään pyörityksiä, jos kerrot, että virkistyt metsässä ja Sinulla on erityinen puu jonka luona haluat käydä. Älä välitä ihmisten hymähtelystä, vaan käy yhä uudelleen ja ota mukaan lapsesikin ja ystäväsi. Mitä enemmän vietät aikaa metsässä, sitä enemmän se Sinulle antaa. Metsä on taianomainen, lumoava ja lempeä syli, kukoistuksen ja voimaantumisen paikka. Ja puut ovat parantajia.

Äkäsjärven rantamilla seisoo Nilivaaran kuningastakin suurempi majesteetti. Tämä mahtimänty on asiantuntijan mukaan yli seitsemänsataa vuotias. Majesteetin juurella on käyty kauan, se on pilkkamänty, merkkipuu. Pilkkamännyt ovat entisaikojen infotauluja, niissä on nimikirjaimia, lukuja ja puumerkkejä. Vanhan Lapin erämiehet ovat kaiverrelleet pilkkamäntyihin keskinäisen rajankäynnin tunnuksia tai kulkureittien tienviittoja.

Äkäsjärven mahtimännyn kyljessä lukee selkeästi, että mitattu 1899. Kukakohan sitä on käynyt mittaamassa, ja mitä kaikkea tämä puu onkaan nähnyt… Näiden metsien majesteettien rinnalla ihmisen elämä on kuin perhosen lento, lyhytkestoinen levoton lepatus.

Samoihin aikoihin kun Lapin korvissa kulki Äkäsjärven mahtimännyn mittaaja puita tutkimassa, täällä vaelsi myös minun isovaarini Nils Petter Sieppi eli Pekka. Ja hänelläkin oli erityinen puu, suuri aihki Kolarissa Venejärven kylän tuntumassa. Isovaarini ei ollut kuka tahansa kulkija, vaan voimakas tietäjä, parantaja ja verenseisauttaja. Venejärven suuri seitsenhaarainen aihki oli kokoluokaltaan yhtä mittava kuin Äkäsjärven mahtimänty ja Nilivaaran kuningas, ja se oli isovaarini Taikamänty. Kun ihmisiltä katosi jotakin arvokasta, kello, lompakko tai eläimiä, he tiesivät tulla pyytämään isovaariltani Pekalta apua. Pekka meni Taikamännylleen, konttasi sitä ympäri, kuiskasi kysymyksen ja kuunteli rungosta vastauksen, ja sitten hän tuli kertomaan mistä kadonneen voi noutaa. Isovaari tiesi aina. Ihosairaudet hän hoiti valelemalla lähteellä vettä potilaan tautikohtiin ja sanomalla voimasanat. Siepin Pekasta ja Taikamännystä on muisteluksia ja tarinoita, myös kuuluisa kirjailija Samuli Paulaharju kertoo Lapin selkosien väkevästä tietäjästä.

Isovaari Pekka Sieppi kuoli 70-vuotiaana 1925 ja oli sanonut, ettei ihmiskäsi hänen Taikapuutaan pysty kaatamaan. Taikamänty kaatui syysmyrskyssä 70-luvun lopulla, sen kelottunut kanto on merkitty nähtävyydeksi.

Suomessa parantajat ja shamaanit ovat tunnetusti hakeneet tietoa ja vastauksia puilta. Puiden ja ihmisten yhteys on mahdollista nykyäänkin, puut eivät ole muuttuneet vaikka ihmiset ovat erkaantunut luonnosta. En tarkoita, että puita pitäisi lähestyä kuten entiset tietäjät tekivät, tarkoitan, että puilla on monitahoiset positiiviset vaikutukset ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja pienikin viivähtäminen puun tyvellä auttaa ihmistä jaksamaan. Puumajesteetit joita ei ole kaadettu, seisovat suurenmoisina ja upeina. Ne odottavat. Olisiko aika alkaa herätellä puukansan, metsäsuomalaisten vanhaa perimätietoa ja suoda puille se arvostus ja kunnioitus, mikä niille kuuluu?

Kun kerran puut ovat viestiviä olentoja, niin miksi ei kaunis planeetamme maakin olisi? Runollisesti voisi ajatella, että puut ovat kuin antenneja maan ja taivaan välissä. Ne ottavat vastaan universumin valoa ja johdattavat sen maan uumeniin, ja nostavat Maaäidin viestit ja viisauden kaikumaan taivaan kannelle.

Tässä jutussa olen kuvannut vain mäntyjä, mutta tietenkin kaikki muutkin puulajit ovat parantajia yhtä lailla. Metsäterapiamenetelmät tuntevat eri puiden suomat hyvinvointinyanssit. Koivu auttaa nuhjuiseen, ärtyneeseen olotilaan, kuusi antaa selkeyttä ja elämäntehtävän ymmärrystä, männyltä saa voimaa, iloa ja terveyttä. Kadoksissa olevaa luontoyhteyttään voi elvyttää erilaisin tekniikoin. Suomessakin on jo monenmoista koulutusta asiaan, on Metsäkylpyä, Metsään uppoutumista, Metsämieliretkeilyä, Metsäkellintää ja Puuhengitystä. Itse olen Puuhengityksen ohjaaja. Luonnon tuottama hyvinvointi on tunnettu jo ammoisista ajoista, muinaisen Egyptin henkilääkärikin tiesi passittaa ahdistuneen faaraon puutarhakävelylle.

Mie en ole ”henkilääkäri”, mutta miepä kuitenkin ystävällisesti passitan Sinut metsään hakemaan itsellesi puun johon voit nojata, jota halata ja jonka juurella saat rauhassa tuumailla elämän menoa.

Ko ihminen ussein nukkuu puun tyvelä, vaikka kuusenpersheessä, siittä tullee ittestäki vähä niinkö puu. Sole vain paha ollenkhaan, pää on taihvaan valossa, jalat juurtuhneet kotitantehreesheen ja ruotiki hyvässä lykyssä suoran sorttinen.

Kiitos kun luit. Tulen varmasti jatkossakin esittelemään Sinulle metsän majesteetteja. Toivottavasti herätin sinussa innostuksen tutkailla puita. Joku niistä odottaa juuri Sinua.

8 kommenttia blogitekstiin “Nilivaaran kuningas ja muut majesteetit

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *