Teen yleensä joka kesä juhannuksen tietämillä lomareissun Etelä-Suomeen lounaisrannikolle ja saaristoon. Tänä kesänä ajoreitti kulki niin, että minulle avautui mahdollisuus käydä menomatkalla tervehtimässä kahta erityistä ystävää. En ollut tavannut kumpaakaan koskaan, mutta olin aivan varma, että nämä kaksi todellakin olivat lämpimästi ja uskollisesti ikuisia ystäviäni.
Olin jo etukäteen innoissani tästä tapaamisesta ja lähdin matkaan hyvin varhain aamulla, että ehtisin tunnin tai pari viivähtää ystävieni luona. Toivoin sään pysyvän sateettomana koko päivän, sillä tapaisin molemmat taivasalla. Nämä ystävät nimittäin asuivat ulkona, toinen Hämeenlinnan Parolassa ja toinen Lohjalla, eivätkä he ole ihmisiä ensinkään vaan puita. Molemmat ovat ikivanhoja, valtavan kokoisia ja kauneudessaan hämmästyttäviä. Halusin ehdottomasti nähdä nämä majesteetit ja kuulostella, olisiko heillä minulle jotakin asiaa.
Iltapäivällä kello kahden tietämillä saavuin Hämeenlinnaan ja pienen etsintäkierroksen jälkeen löysin hänet. Pölyisen pikkutien pientareella, heinikossa unohdetun näköisenä Parolannummen varuskunnan aidanteen reunustalla seisoi kuuluisa Keisarinmänty. Puun ympärille oli rakennettu kivipaaluista ja kettingistä suoja-aitaus, joka kylläkin lähes peittyi juolavehnään ja koiranputkiin. Löytyipä kasvuston seasta kulahtanut kylttikin, missä kerrottiin puun olevan rauhoitettu.
Mänty ei ollut kovin korkea, mutta sen muoto oli ihastuttava. Oksisto kaartui täydellisen tasaisena ja säännönmukaisena sateenvarjona suunnattoman paksun rungon yllä. Mäntyvanhusta oli selvästi elämä koetellut, sen runko oli haaronut jo melko alhaalta ja sen oksissa oli isoja haavoja, joita puu oli kylestänyt umpeen. Rungon ympärysmitta on komeat 548 senttiä. Ja nuo oksat, voi ne olivat mutkikkaita taideveistoksia kaikki! Kovan elämän känkkyräisiä mutkia koko suuri latvus tulvillaan. Valo siilautui oksien lomasta kilpikaarnaiselle rungolle ja läikkyi siinä kuin esitellen ikivanhan rungon hienostuneen lämmintä väriskaalaa. Mikä tämän puun tarina oli, miksi se oli rauhoitettu ja kuuluisa? No miepä kerron.
Tämän ikimännyn tarkka ikä ei ole tiedossa, mutta se on ollut huomattavan ylväs jo vuonna 1783, koska maakuntamatkallaan Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III seurueineen asettui männyn vihreän ja vilvoittavan havukaton alle nauttimaan kesäistä päivällistä. Seuraava kuninkaallinen vieras oli Kustaa IV Adolf, hänkin oli kuullut hienosta Hämeen männystä, Kuninkaanmännystä ja järjesti puun vihreään varjoon pramean piknikin vuonna 1802.
Valtakunnat nousevat ja haipuvat, mutta ikipuut pysyvät. Aika vieri ja valta Suomessa vaihtui venäläisille, niinpä seuraava valtikankantaja, Aleksanteri I saapui hänkin kuuluisan männyn alle näyttäytymään vuonna 1819 ja Kuninkaanmänty nimettiin Keisarinmännyksi. Havukaton suojiin asettui Aleksanteri I:n ylhäinen hoviseurue, pukujen silkit kahisivat ja pöytähopeat välkkyivät, musikantit soittivat. Seurue varmasti kiitteli, miten männyn vilpoisa holvi suojasi aatelisneitokaisten valkoista herkkää hipiää rumalta ruskettumiselta.
Seuraava vallanpitäjä Keisarinmännyn alla oli Aleksanteri II, hän järjesti paikalle vuonna 1863 heinäkuun 29.päivä arvoaan korostavat hyvin ylelliset pidot. Keisarillinen keittiö loihti ikimännyn havukaton varjoon mitä hienoimmat herkut ja ruokakesteihin kutsuttiin nauttimaan myös paikallinen väki.
Näissä pidoissa oli vieraana senaattori, filosofi Johan ”Juhana” Vilhelm Snellman. Hänellä oli jo kauan kytenyt innostus ja haave saada ilmaisuiltaan niin kaunis suomen kieli viralliseksi kieleksi ruotsin kielen rinnalle Suomen suuriruhtinaskunnassa. J.V. Snellman esitteli pyrkimyksensä tsaarille ja Aleksanteri oli asialle suosiollinen. Päätös tehtiin saman tien ja allekirjoitettiin seuraavana päivänä Hämeenlinnan maaherrantalossa juhlavasti. Tämän tapahtuman muistoksi Parolannummelle pystytettiin patsas, Parolan leijona.
Painoin kämmenen Keisarinmännyn rungolle ja mietin mitä kaikkea puu olikaan nähnyt. Näin mielessäni kuninkaan ja keisarin pidot puun alla, hoviväen naisten silkkipukujen hulmahdukset, päivänvarjot ja naurunkiherrykset. Näin kirkassilmäisen Snellmanin ja hänen suomalaisen sydämensä palon, katselin sitä lukemattomien ihmisten kavalkadia joka oli käynyt puun alla tutkailemassa kuohuvia tunteitaan, kuka mitäkin ja kysymässä puulta neuvoja ja vahvuutta. Ehkäpä he kaikki olivat mäntyvanhukselta jotakin eväitä elämällensä saaneet.
Kiittelin Keisarinmäntyä, että sen alla, ehkäpä juuri näillä jalansijoilla joilla seisoin, oli suomen kieli nostettu sille kuuluvaan arvoonsa. Niin rakas, niin rikas, kaunis, ilmaisuvoimainen suomen kieli.
Toivotin Keisarinmännylle terveyttä ja pitkää ikää, helppoja talvia ja lempeitä kesiä. Lupasin tulla sitä taas joskus tervehtimään. Keisarinmänty oli voimakas ja ehdoton, vaitelias kaveri. Kuten kaikille hiljaa kuunteleville, myös minulle Keisarinmänty soi tuntemuksia ja ideoita… mutta nämä ovat niitä asioita jotka pidetään omana tietona eikä niistä kerrota kenellekään.
Paavolan tammi
Ajelin mietteissäni kohti Lohjaa katsomaan toista ihmeellistä Maaäidin luomusta ja saavuin illansuussa perille. Paavolan tammelle johtaa parkkipaikalta lyhyt ja soma luontopolku. Kielot tuoksuivat kesäillan hämyssä ja olin ihastuksissani hiljaisuudesta, ketään muuta ei ollut liikkeellä, sain astella vihreänä kaartuvan lehdon polulla kaikessa rauhassa. Tiesin Paavolan tammen olevan niin vetovoimainen, että sen juurella käy jatkuva ihmisvilinä. Ikioma hiljentymisen hetki sen tyvellä olisi harvinainen herkku, josta sain olla kiitollinen.
Luontopolkua kulkiessa tammimajesteetti näkyy jo kauas. Puu seisoo suurena ja lumoavana vaaleanvihreänä viuhkana pienen kumpareen päällä, niin hengästyttävän täydellinen tammi.
Katselin sitä etäältä ja kummallisen vahvasti minusta tuntui, että tammivanhuskin kääntyi katsomaan minua. Juuri sillä samalla taianomaisella hetkellä mustarastas vihelsi kesäiltaan haikean soolonsa, saatoin vain hymyillä ilahtuneena ja nyökätä tervehdykseni.
Kiersin huimaavan kauniin tammen kaksikin kertaa ihaillen sen oksia ja muotoa, ennen kuin tohdin mennä sen tyvelle koskettamaan runkoa. Paavolan tammi on hyvin elinvoimainen ja eloisa puu, lempeä jättiläinen, jolta varmasti riittää suotuisia ja kannustavia tuntemuksia kaikille kävijöille. Kun sen äärelle asettuu siitä ei tahtoisi lähteä pois, puu ikään kuin tuudittelee lehvästöllään ja valtaisan rungon kiemuroilla kävijän jonnekin vanhoihin satuihin missä maahiset, keijukaiset ja veikeät peikkolapset kisailevat. Eiköhän vain ollutkin yhdellä oksalla vilahdus jotakin sinistä ja säkenöivää…
Paavolan tammi on huomattavasti myöhäisempi ”löytö” kuin Keisarinmänty. Tämä poikkeuksellinen tammi rauhoitettiin 1995. Paavolan tammella on ympärysmittaa himpun verran yli 470 cm, ikää varmasti yli 300 vuotta. Hyvässä lykyssä sen lehvästö humisee tuulessa vielä noin 600 vuotta. Tammen ympäriltä on karsittu nuorta kuusimetsää ja puun tyvelle kulkevat pitkospuut. Luontopolun infokyltissä tähdennetään poluilla pysymistä, jotta lehdon herkkä kasvusto ei tuhoutuisi tallaamiseen.
Paavolan tammella ei ole niin hämmästyttävää merkkihenkilöitä vilisevää historiaa kuin Keisarinmännyllä, mutta nykyisin tammea käy katsomassa sen verran paljon väkeä, että se luultavasti päihittää suosiossa männyn. Kierrän tammen vielä kerran ja kiitän hienosta hetkestä sen juurella. Paavolan tammi olikin varsin puhelias kaveri. Lupaan tulla sen luo uudelleen ja ehdottomasti tuon lapsenlapseni tätä kaunista satupuuta tervehtimään.
Voisi järkeillä ettei yksittäisillä puilla ole ihmisen elämään mitään merkitystä, mutta kun tarkemmin tunnustelee, huomaa kyllä puiden suuren arvon ja vaikutuksen. Metsä ja sen puut, luonto itsessään on koko elämän perusta ja ihmisen terveyden lähde. Merkittävät ja poikkeukselliset puut kantavat tuhansia tarinoita. Vanhat puut innoittavat taiteilijoita ja kirjailijoita. Usein puut liitetään luovaan inspiraatioon, puuthan kuvastavat kasvuvoimaa ja valoon kurkottamista.
Zacharias Topeliuksen lapsuudenkodin pihalla kasvoi haapoja. Aina koulupäivänsä päätteeksi pieni Zacharias kiipesi haapojen latvoihin katselemaan ja tuumailemaan. Rakastettu kirjailijamme sanoi, että haavat opettivat hänet runoilemaan, ”laulutaidon sain haapapuilta”. Myös Elias Lönnrotilla oli tapana kiivetä suuren omenapuun latvaan lukemaan. Monille muillekin taiteilijoille puut ovat olleet ystäviä ja kannustajia, lohdun tuojia.
Ikivanhan puun alla pysähtyminen asettaa puuhun verrattuna lyhyen ihmiselämän ja ihmisen pienet ongelmat oikeisiin mittasuhteisiin. Näidenkin molempien vaikuttavien puiden, Keisarinmännyn ja Paavolan tammen alla ovat ihmiset iankaiken käyneet tekemässä tärkeitä päätöksiä ja vannomassa valoja ja toivottavasti tulevat tekemään näin vielä satoja vuosia – puita vahingoittamatta.
Terveyttä ja pitkää ikää puuystävät, olette suurenmoisia. Ja teille hyvät ihmisystävät toivotan iloa ja oivaltamisen riemua!
Paula