Ajatuksia ikimetsästä

Viimeiset viikot olen taas saanut olla paljon luonnossa, tuntureilla ja pilkkijärvillä. Olen hiihdellyt, istua nököttänyt auringossa puun tyvellä, nukkunut metsässä ja keitellyt aamukahvia hangella. Siinä tulee katseltua ympärilleen ja mietittyä kaikenlaista. Mikä meillä on arvokasta, harvinaista ja korvaamatonta? Vastauksen tiedät Siekin heti, kun pääset hiihtolenkille ikimetsään tai luonnontilaiselle, koskemattomalle jänkälle. Silmien edessä lepää Suomen harvinainen aarre; puhdas, hiljainen luonto.

Luonnontilaiset jänkät ovat Lapin kauneimpia ja lajirikkaimpia ympäristöjä.

Metsät, rannat, vaaramaisemat ja tunturit ovat aina innoittaneet ihmisiä ja erityisesti taiteilijoita. Suomen taiteen kultakauden mestarit suoraan sanoen maalasivat, sävelsivät ja kirjoittivat Suomen maailmankartalle ja vaikuttivat vahvasti siihen, että suomalaiset itsekin alkoivat paremmin ymmärtää ja huomata maansa kauneutta ja erityisyyttä. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt tai hidastanut suomalaisen luonnon tehokäyttöä.

Meillä Suomessa on oltu muodikkaasti huolissaan ja kauhisteltu maailman sademetsien katoamista, mutta meidän omat sademetsiäkin harvinaisemmat aarnimetsät on muitta mutkitta hakattu niin äärimmäisen rankasti, että vanhoista metsistä on vain hajanaiset rippeet jäljellä ja suoluontokin on tuhottu melkein kokonaan. Nyt minun on pakko taas muutama sananen sanoa vanhojen metsien puolesta ja valaista sitä, miksi luonnontilaiset ikimetsät ovat niin kallisarvoisia Suomen leveysasteilla.

Ikimetsää on enää pieniä, erillisiä saarekkeita, erämaita on vain Lapissa ja nekin hupenevat koko ajan. Suuri määrä erilaisia eliölajeja on vaarassa hävitä kokonaan ja kuolla sukupuuttoon, kokonaisia metsäluontotyyppejä on hiipumassa lopullisesti maaäidin kamaralta. Yksi taantuva lintulaji on esimerkiksi hömötiainen, vielä 50-luvulla se oli Suomen neljänneksi yleisin pikkulintu, nyt se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Soma rohkea hömppis on katoamassa, koska sille ei enää ole pesimämetsiä. Yhden puulajin lannoitetulla puupellolla eivät linnut tai hyönteiset elä. Vanhat monimuotoiset metsät, lahopuut ja naavaiset oksat ovat puolestaan kaiken elämän ehtymättömiä aarreaittoja.

Hömötiainen on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi.

Suuret ikipuut ovat koko ympäröivälle metsälle todella tärkeitä majakkapuita. Puuvanhukset ovat keskuksia, joiden kautta kaikki informaatio metsässä kulkee. Puiden juuristohan on kuin internetverkko, puut viestivät toisilleen paitsi tuoksuviestein myös sähkömagneettisin singnaalein juurten ja mykoritsasienirihmastonsa kautta. Vanhat puut kannattelevat koko metsää. Lapin korkeudella yksi majesteetti huolehtii ympäristöstään noin 300-1000 vuotta ja kuoltuaan se ruokkii metsää kelona ja lahopuuna vielä pari sataa vuotta. Kaatunut maapuu on tärkeä monimuotoisuuden peruspilari. Lahopuulla elää 4000-5000 eliölajia, ja kaikki täyttävät oman erityisen tehtävänsä metsän ekosysteemissä. Luonnontilaiset metsät suovat kasvualustan ja pesimärauhan harvinaiselle lajistolle.

Onko metsäsuhteemme muuttumassa? Joko nyt, kun ikimetsät on lähes tuhottu, niiden itseisarvo huomataan? Tuntuu siltä, että koskemattoman luonnon näkeminen ja kokeminen on nousemassa trendituotteeksi, luontomatkailu on matkailualan nopeimmin kasvava ”oksa”. Kiinnostus näkyy kansallispuistojen suosion nopeassa kasvussa. Se, että luonto tuo ihmiselle kokonaisvaltaista hyvinvointia, fyysistä ja henkistä terveyttä, on tiedostettu.

Tässä kohtaa haluaisin tähdentää luonnossa liikkujan vastuuta. Aina silloin, kun ihmiset ovat sankoin joukoin liikkeellä, he jättävät jälkiä. Viime syksynä vaellusreittien reunamat olivat paikoin surullista nähtävää. Vastuullinen vaeltaja pysyy reiteillä, ei jätä jälkiä eikä roskaa, ei melua tai häiritse metsän elämää millään tavalla. Hiljaiselle kunnioittavalle kulkijalle metsä avaa sylinsä ja sydämensä.

Metsässä on paljon silmäpareja Sinua tarkkailemassa.

Oletko Sie koskaan metsässä tuntenut, että joku katsoo? Mie olen, monesti. Pari vuotta sitten kesäreissulla heräilin metsäyön jälkeen puron rannalla, laittelin riippumaton kasaan ja keitin trangialla kahvit. Silloin tunsin sen. Joku katsoo. Kuikuilin ympärilleni, ketään ei näkynyt. Nousi pieni aamutuuli ja haistoin katselijan. Haju oli niin voimakas, ettei se ollut kaukana. Karhu. Tuo tuttu tunkkainen lemahdus, jonka olin haistanut toisinaan myös hillajänkillä. Nyt karhu piileskeli vastarannan pusikossa ja tarkkaili minua. Karhuilla on sellainen tapa, piiloutua ja tuijotella. Olin olevinani etten tiennyt siitä mitään, keräilin kamppeet rauhallisesti ja lähdin lauleskellen puron vartta veneelle. Olin jättänyt veneen edellisenä iltana muutaman sadan metrin päähän järven rantaan, ja nyt kun pääsin paatin kyytiin, puottelin aikamoista haipakkaa järven selälle.

Viime viikkoisella hiihtoreissullani hiljaisessa metsässä tunsin sen taas. Joku katsoo. Pysähdyin ihmettelemään, olisiko kettu jonka näin jo aiemmin puikkelehtivan jänkän koivikossa. Nostin katseeni taivaalle ja siinähän se oli. Ällistyin ja kovasti minua alkoi hymyilyttämään. Erikoinen vanha mänty, aihki katseli minua. Kysyin kunnioittavasti, että saanko ottaa siitä kuvan, se lupasi.

Kirkasotsainen vanha aihki katselee kulkijoita. Näetkö sen ”kasvot”?

Uskokoon ken tahtoo, että puukin voi katsella kulkijoita ja olla omalla tavallaan tietoinen. Puut ovat niin hitaita ja erilaisia kuin me ihmiset, että niiden olemusta on hyvin vaikea tavoittaa. Enimmäkseen minua nauretaan höperöksi, kun toisinaan tunnistan tai kuuntelen puiden olennollisuutta, mutta en välitä ivailuista mitään. Onneksi yhä enemmän on ihmisiä, jotka ymmärtävät vanhojen puiden erityisyyden.

Aikoinaan suomalaiset olivat metsäkansaa ja puista on paljon uskomuksia. Jokaisella talolla oli oma pyhä puunsa ja sanonta ”koputa puuta” tulee siitä, että ajateltiin puissa asuvan puiden henkiä. Ennen kaatamista puuta koputettiin, jotta puun henki ehtisi lähteä pois hakemaan uutta kotia. Täytyy sanoa, että kyllä mulla nykyisen tehometsätalouden aikana on ikävä tuota ystävällistä ja huomaavaista metsäsuomalaisuutta.

Vanhoissa metsissä on taianomainen tunnelma, vihreä sali on täynnä syvää rauhaa. Ikimetsä on niin voimallinen, se saattaa antaa tylppäaistisemmalle skeptikollekin omaleimaisia erikoisia tuntemuksia. Yli viisisataa vuotias aarnimetsä on ilmiömäinen ihmisyyden kasvattaja.

Suomen metsiä ei ole kartoitettu tai tutkittu riittävällä tarkkuudella, ja siksi yhä vain suunnattoman arvokkaita kohteita, niitä vihoviimeisiä aarnimetsän palasia jyrätään nurin, tahattomasti tai aivan tahallisesti. Kovalla kiireellä tehdään tilaa puupelloille, täytyyhän raskaalla kalustolla olla töitä, tuotot kasvaa ja eurot pyöriä… niinkö? Vanha metsä vaatii syntyäkseen vähintään kaksi sataa vuotta. Ne muutamat pienet tuhatvuotiset aarnimetsän pläntit ovat itseisarvoltaan miljoonakertaisesti kallisarvoisempia kuin tämän sukupolven tuotot ja pyörivät eurot.

Harvinaista pohjoisen Lapin ikimetsää menossa lyhytaikaisen kulutuksen tarpeisiin.

Suomen viimeiset ikimetsät ovat niin arvokkaita, ettei niitä voi rahalla mitata. Ne ovat ainutkertaisia helmiä, jotka pitäisi kartoittaa, tutkia ja suojata ikuisiksi ajoiksi.

Kiitos kun luit. Sain tietää yhdestä Lapin metsän palasesta, joka on säästynyt vaikeakulkuisten jänkkien keskellä kirveen tai sahan koskematta läpi koko maapallon historian. Jos pääsen, käyn siellä kuvaamassa. En koskaan tule kertomaan, missä tuo helmi on, mutta haluan näyttää kuinka täydellisen ihmeellisiä paratiiseja viimeiset pohjoiset aarnimetsät ovat.

Kevättä odotellen toivotan Sinulle hiljaisia metsäretkiä.

Paula

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *