Voi liero!

Olen intomielinen kalastaja. Vielä toukokuun viimeisenä päivänä olin pilkillä erämaajärvellä Pallastuntureitten juurella. Tämä talvi ei ole tahtonut millään hellittää, yleensä toukokuun lopussa ei tarvita pilkkikairaa. Mutta nyt lämpömittari näytti kahtakymmentä ja järven rannat olivat jo sopivasti vapautuneet jääpeitteestä. Sulavan jään reunalta saa yleensä mukavasti kalaa.

Huterilla kevätjäillä on oltava varovainen, niille pääsee veneellä. Kevyt lasikuituvene liukuu näppärästi pitkin jääkantta, tuuralla voi työntää vauhtia. Sitten vain veneen viereen kairalla reikä, pilkki pyyntiin ja olipa siinä mukava istuskella auringonpaisteessa kaloja narraamassa.

Yksi juttu aina vähän mietityttää, kun käyn kalastamassa. Enkä varmasti ole ainoa joka on asiaa aprikoinut. Syöttimato kiemurtaa hulluna ja panee tiukasti hanttiin, kun sitä pujottaa koukkuun. Sattuuko siihen? Tuntuu, että jos oikein herkällä korvalla keskittyisi, kuulisi kuinka mato kiljuu kauhusta ja kivusta…

Asiaa on tutkittu useissa eri maissa ja on tultu siihen tulokseen, että liero ei tunne kipua. Senhän voi pätkäistä poikki ja se jatkaa matkaansa muina matoina. Liero voi myös itse katkaista itsensä ja kasvattaa uuden jatkon entisen tilalle. Syöttimadon pujottaminen koukkuun tekee kuitenkin sen verran häijyä, että itselleen on muistutettava joka kerta ”ei, mato ei tunne kipua, ei se kärsi tästä…” Mutta voi kääk! Ihminen ei tiedä luonnosta kaikkea, ei lähellekään! Luontoäiti on ihmeellinen, elävä, monitahoinen ja salaperäinen, täynnä hämmästyttäviä asiota, joista meillä ihmisillä ei ole hajuakaan. Kastematokin voi olla vaikka kuinka tunteva ja älykäs olio.

Lierot ovat aika erikoista porukkaa ja niillä on ihmeellisiä elämän käytäntöjä. Lieroja elää Suomessa viitisentoista eri lajia, kastemato on suurin. Se voi venyä kolmekymmentä senttiseksi ja elää jopa kymmenvuotiaaksi. Lierot ovat kaksineuvoisia eli yksi mato on sekä naaras että koiras. Lierot eivät kuitenkaan lisäänny itsekseen, vaan etsivät parittelukumppanin, ne liimautuvat toisiinsa vaalean renkaansa eli satulan kohdalta ja vaihtavat nesteitä. Vasta pariutumisen jälkeen liero päättää, onko hauskempaa olla naaras vai koiras, ja heittää muitta mutkitta toiset sukupuolikalleudet mäkeen. Tai tarkemmin sanoen, naaraan osaa toimittanut mato ryhtyykin urokseksi.

Lierot horrostavat talven routarajan alapuolella. Ne kaivertavat syvän kolon, menevät solmuun itsensä ympärille ja jäävät odottamaan kevättä. Kun vesi keväällä valuu kotikäytävään, liero ryömii esiin ja ryhtyy syömään.

Kevätyön hiljaisuudessa maasta kurkistaa liero, se koikkelehtii esille mutta pitää häntäpäänsä kotikolossaan turvallisuuden vuoksi. Se kerää vikkelästi ympäriltään niin paljon syötävää kun ehtii, hajoavia lehtiä ja kasvien osia. Kovat neulaset ja lehtiruodit se jättää muhimaan kolonsa suulle, jotta ne pehmiäisivät syötäviksi. Liero vetäytyy maan alle nauttimaan ansaittua ateriaa. Kastemato on aivan mahtava kotipuutarhurin pikkuapulainen, maaperän tärkein hajottaja ja kunnossapitäjä. Se kuohkeuttaa ja lannoittaa maan, ja hoitaa myös nurmikkoa. Jos Sie aina säntillisesti haravoit lehdet ja ruohosilpun pihaltasi, jätät kallisarvoiset pikkuapulaiset näkemään nälkää. Ne joutuvat muuttamaan naapuriin.

Lierot syövät ja lieroja syödään. Ne ovat mieliruokaa linnuille, kaikenlaisille maaperän juoksujalkaisille, siileille, maamyyrille, mäyrille ja supikoirille. Myös ihmiset syövät lieroja. Maoreilla on noke niminen ruoka, jossa on herkullisia, pulleita lieroja. En ehkä maistaisi, mutta olen kuitenkin haistellut matoa. Kalansyöttinä kiemurrellessaan se lemuaa aika ällöttävälle.

Lieroilla ei ole silmiä, mutta ne aistivat valoa ihossa olevilla soluilla. Lierot havaitsevat maan tärinän ja luikertavat pakoon kun kävelet pellon pientareella. Maan matosilla on myös makuaisti, sillä ensin ne mussuttavat sokeri‑ ja valkuaispitoiset kasvijätteet ja vasta lopuksi mauttomammat sapuskat. Lierot tunnistavat maan happamuustason, myrkyt ja lannoitteet. Kemiallisesti lannoitetulta pellolta lierot kaikkoavat.

Muutama viikko sitten yksi matofarmi kaikkosi minun jääkaappiin. Matopurkki oli jäänyt hieman raolleen ja kaikki lierot lähtivät seikkailulle. Mie pesin puoli päivää jääkaappia ja noukin matoja porkkanapussista, jogurttipurkkien alta, jääkaapin oven tiivisteiden välistä… Ei minulla ole mitään lieroja vastaan, mutta en halua niitä muualle kun kukkapenkkiin ja ongenkoukkuun. Toista kertaa minulta ei jää matopurkki raolleen, ei koskaan. Uskotko?

Jotta tästä ei tulisi aivan matoinen juttu niljakkailla kuvilla, laitan tähän otoksen kauneimmasta sorsalinnustamme, uivelosta. Tämä ihana ilmestys laskeutui erämaajärven jäälle, kun istuin veneessä pilkkimässä. Juhlapukuisella koiraalla oli soma puolisonsa mukana ja pariskunta tutkaili, eikö jo pääsisi pesintäpuuhiin. Kastemadolla ei ole silmiä, mutta onneksi minulla on. Sain ihastella ja kuvata hetken jotakin niin tavattoman kaunista ja harvinaista, uiveloa kevätjäillä.

Kyllä meillä täällä Tunturi-Lapissa jo osa vesistä virtailee vapaana ja koskena kohisee. Talven koura on ollut tiukka, mutta nyt se antaa periksi ja tulvat huuhtelevat jokivarsia.

Kiitos Sinulle, että jaksoit ihmetellä kanssani maan matosia. Jatkethaan ihmettelyä, son Luontoäitilä niin paljon kerrottavaa, ettei heti lopukhaan. Katothaan ja hunteerathaan rauhassa, sole mihinkhään hoppu valhmiissa maailmassa.