Pallaksen peili

Vesi oli kuin peili. Pallastunturien jono heijastui Vuontisjärven pinnasta niin selkeänä, että tunturimaiseman pieniäkin yksityiskohtia saattoi tarkastella veden kuvajaisesta.

Rannan pilarimaiset kuuset nousivat pitkinä, hoikkina ja tummina, aivan kuin taiteilijan käsi olisi ne piirtänyt nopeilla, yksinkertaisilla vedoilla ja roiskaissut siveltimestä pisaroita naavatupsuiksi.

Kuusien välistä ja takaa aukesi näkymiä jänkille, vaivaiskoivurisikoita ja käppyräisiä pieniä mäntyjä, suopursuja ja saraheinää. Suokukat kukkivat valtoimenaan, suorastaan villisti, näytti siltä, että niiden pitäisi juuri tänä kesänä ryöpyttää ilmoille kaikki se elämänvoima ja kaipuu, mikä väkevänä kihisi maassa ja koko pitkän talven oli odottanut jänkkien kylmissä onkaloissa ja rimmissä. Suokukat värjäsivät kumpuilevan rantapounikon melkein kauttaaltaan vaaleanpunaiseksi. Jänkän mausteinen, lämmin tuoksu oli niin vahva ja paksu, että kulkija voisi pelkästään sitä hengittämällä tulla onnellisen kylläiseksi.

Mutta maisemassa ei liikkunut kukaan, kesäpäivän täydellisessä hiljaisuudessa liisi vain korppi puiden latvojen yllä, se löi laiskasti siivillään seisahtunutta ilmaa ja katosi sitten tummanvihreiden kuusipilareiden taakse.

Inka istui veneessä ja kuunteli. Hiljaisuus puhui. Hän ei raaskinut laskea airoa veden peiliin, se särkyisi. Hän kurkisti veneen laidan yli ja katseli itseään. Päivänvalo ei armahtanut, ikä näkyi, ruskeiden hiusten seasta kimmelsi hopealankoja ja kasvoihin piirtyi hentoja kuvioita, naurunryppyjä, elämänviivoja. Inka hymyili peilikuvalleen, sanoi sille, että mitäpä muoriska, ja veti kuvajaisen yhdellä lipuvalla aironvedolla pois.

Hän souteli hitaasti rannan tuntumassa ja nautti, päivä oli tosi kuuma. Aurinko paahtoi käsivarsiin ja niskaan, helli ja poltti. Sääsketkään eivät jaksaneet lentää. Se oli harvinaista tunturiseudulla, tällaisia päiviä ei Lapin kesässä kovin monta ollut, jos oli ainuttakaan.

Inka ohjasi omaan valkamaansa, pienen laiturin kylkeen, nousi veneestä ja kiskaisi sen maalle. Vielä on voimia, hän ajatteli tyytyväisenä, nyökkäsi itselleen ja antoi katseensa kiertää.

Vuontisjärvi päilyi ja säihkyi, Inka ihaili järven takana nousevia tuntureita ja ihmetteli, että kumma kun ne aina näyttivät niin hienoilta, niihin ei kyllästynyt koskaan, ei vaikka oli paikkakunnalla syntynyt ja elänyt ja katsellut näkymää tuhansia kertoja.

– Pallaksen peili, Inka totesi ääneen ja meni sitten laiturille huhuilemaan. Vastausta ei kuulunut. Naapuritontin mökkiläinen, Inkan veli Aatos, oli jo kokenut katiskat ja mennyt menojaan, kylille varmaan Inka tuumi, kyläbaariin kuulumisia kyselemään, onko kukaan saanut kalaa ja minkä kokoisia.

Vuontisjärven rannalla ei asunut ketään, mökkejä siellä oli, paikkakuntalaisten pieniä kämppiä ja kalamajoja piilossa rantapuuston seassa siellä täällä. Kalastus oli aina ollut, ja on yhäkin hyvin tärkeä asia seutukunnan vakituisille asukkaille, elämänehto. Järvistä ja metsistä on osattava hakea ruokaa, jos mielii jotenkin pärjätä Lapin selkosilla.

Souturetki helteisessä säässä janotti, Inka irrotti koristeellisesta lapinvyöstään kuksan ja kauhaisi järvestä vettä. Vesi oli kirkasta ja hyvää. Lapissa taajamien ulkopuolella järvien ja purojen vedet ovat aivan puhtaita, niistä voi huoletta juoda.

Inka päätti keittää kahvit. Hän nousi rantatörmälle ja suuntasi hirsimökkiinsä. Oikeastaan se oli kämppä, tummaksi petsattu pikkutupa, jossa ei ollut muuta kuin luonnonkivinen takka, keittiönurkka, ja toisella seinustalla lyhyt, mutta jykevä pirtinpöytä, sekä hauskat honkapuulla koristellut nukkumalaverit. Katosta roikkui näyttävä, poronsarvista tehty kynttiläkruunu.

Aikain saatossa kauniisti patinoitunut rakennus istui maisemassa kuin se olisi maasta siihen kasvanut, pungertanut hiljalleen ylös puolukkamättäästä ja kyyristeli nyt parin kiemuraisen koivun takana kurkistelemassa järvelle. Inka oli laittanut kämppänsä somaksi ja kodikkaaksi, räsymatot lankkulattialle, pitsiverhot ikkunaan ja värikkään omatekoisen ryijyn seinälle.

Hän kaivoi keittiönurkan kaapista metallipurkkiin piilotetun kahvipaketin, ammensi sangosta vettä kuhmuiseen kahvipannuun ja raapaisi kaasukeittimeen tulen. Kämpän hämärässä hän tuli ajatelleeksi, että tämmöisellä ilmalla pitää olla auringon alla. Hän käänsi kaasuhanan kiinni, otti kahvipannun, vanhan ja nokisen uskollisen ystävänsä, sekä muutaman eilen leivotun mettäkakon ja meni ulos.

Mettäkakko on yksi neuvokkaiden Lapin vaimojen keksinnöistä, hyvin säilyvä, tarpeeksi rasvainen ja makea kahvinisu evääksi metsätöihin ja pitkille kalastus- ja metsästysreissulle. Niin Inkalla kuin lähes joka toisella kylän naisella oli oma erityinen, pikkuriikkisen muista poikkeava mettäkakkoreseptinsä.

Rannan nuotiopaikalla oli valmiina kuivaa koivuklapia. Inka vuoli kiehisiä tottuneesti, pisti puukkonsa takaisin vyössään roikkuvaan tuppeen, asetteli nuotipuut ja sytytti tulen. Liekki nuoli hanakasti puuta ja nousi ritisten ylemmäksi. Kahvipannun Inka nosti tulen ylle kolmijalkaan ja istahti odottelemaan.

Nuotion tohina ja kaikkialla hohkaava lämpö raukaisivat. Inka haki puutarhatuolissaan, pihan ainoassa, lokoisan asennon ja sulki silmänsä.

Pihakuusen kätköistä kuului vaativa naukaisu. Inka raotti toista silmäänsä ja näki miten hänen kaunis kaverinsa, pihapiirin reunalla viihtyvä kuukkeli puikkelehti oksistossa, oranssinkupariset pyrstösulat ja siipipeili läikähtelivät. Se lehahti usein kerjäämään, kun Inka oli tulilla. Linnusta oli tullut peloton, se poimi ruuanmuruja kädestä.

Joskus sillä oli tapana istuskella Inkan kämpän ikkunalaudalla ja kurkistella, onko emäntä kotona. Inka oli nimennyt linnun Pikisilmäksi. Hän oli ottanut monta kuvaa eloisasta siipiveikosta, Pikisilmä kämmenellä, Pikisilmä pää kallellaan istumapölkyllä, Pikisilmä lennossa ja Pikisilmä ikkunalla.

Inkalla oli hyvä kamera. Tai niin myyjä oli asiastaan varmana väittänyt, Inka ei vielä osannut sanoa, oliko kamera sen parempi kuin edellinenkään, kevyempi se ainakin oli ja pieni, helppo kantaa mukana. Oli hän jo uudella kameralla harjoitellut, äskeisellä souturetkelläkin ottanut muutamia kuvia rannan puista, harmaista keloista. Ne olivat jo pitkään olleet Inkan suosikkeja, ikihongat, jotka vääntyilivät kohti taivasta rujoina, vahvoina ja yksinäisinä. Vuontisjärven rannoilla niitä riitti kuvattavaksi yltäkyllin.

Hän katseli näpsimiään otoksia kameran näytöltä ja kyttäsi samalla, josko Pikisilmä lennähtäisi taas esille ja asettuisi jotenkin veikeästi.

Kahvipannusta kuuluva puhina ilmoitti veden kiehuvan. Inka nosti pannun nuotikehän kivelle, mittasi kouralla purut veteen ja kuohautti kahvin vielä kerran tulilla, kutsuva tuoksu leyhähti ilmaan. Inka laittoi pannun kauemmaksi, vasitulle kahvikivelle laskeutumaan juomakelpoiseksi.

– Mitä se pikkunen Pikisilmä, tuleppa ottahmaan, ka se, ota vain veikkosen tästä, Inka maanitteli kuukkeliaan, käveli sen perässä ja tarjosi avoimella kämmenellä mettäkakon murusia, toisessa kädessään hän piti kameraansa valmiina. Pikisilmä keikautti pyrstöään ja lehahti kauemmaksi metsään, sillä oli muuta puuhaa.

Inka kaatoi kuksaansa kahvia ja istuutui nautiskelemaan. Hän suunnitteli hillastusreissua ja päätti lähteä illansuussa, heti kun ilma vähän viilenisi. Kesäöisin oli mahtava lampsia pitkin rahkapounuja ja hetteikköjen reunoja, hillatkin pysyivät parempina, kun ne keräsi öisin, Inka mietti ja haukkasi mettäkakosta palan, hörppäsi kuksastaan kahvia päälle. Kahvi melkein poltti kielenpään, eli se oli sopivan kuumaa.

Äkkiä hän havahtui outoon ääneen. Aivan kuin vettä sataisi, pisaroiden kohinaa, Inka kohottautui tuolissaan ja katseli ihmeissään ympärilleen. Mökin räystään alla oleva vesisaavi seisoi hiljaa ja tukevasti paikoillaan. Sitä Inka ensimmäiseksi ajatteli, että joku roiskii saavista vettä, säikyttelee huvikseen. Ketään ei näkynyt missään.

Ääni voimistui. Inka ravisti päätä, ajatuksen reunalla viivähti pelko, onko se hänellä korvien sisällä tuo ääni, verikö se kohisee? Inka nousi seisomaan ja pälyili, ääni ei kadonnut, niin kuin ison suihkun ropina.

Sitten hän näki sen ja jäykistyi niille sijoilleen, tuijottamaan. Hän ei tiennyt, pitäisikö uskoa silmiään. Mitään tuollaista hän ei ikipäivänä olisi osannut edes kuvitella olevan. Hän räpäytti silmiään, mutta näky ei hävinnyt.

Kaukana järven puolessa välissä, saaren päässä, nousi hiljalleen valtava, kohiseva vesipatsas. Se kasvoi ja levisi muljahdellen ylöspäin ja oli jo melkein puiden korkuinen. Vesi nousi suoraan taivasta kohti muuten tyynestä järven pinnasta. Patsas oli kymmenien metrien levyinen, kuin suuri huojahteleva vesiseinäinen putki, jonka yläpäästä vesi satoi ryöpyten takaisin alas. Inkalta salpautui henki. Suunnaton suihku kohosi kuin mikäkin aave keskellä järven selkää, metri metriltä se kipusi ylöspäin, se oli jo paljon korkeampi kuin saaren pitkät kuuset.

Inkan ajatukset viivähtivät kamerassa, jonka hän oli jättänyt nuotiopaikan toiselle puolen istumapölkylle. Mutta hän ei pystynyt irrottamaan katsettaan järven kummajaisesta, ei uskaltanut liikahtaa tai kääntää päätä, tuijotti vain ällistyksen vallassa käsittämätöntä näkyä. Mitä jos se äkkiä katoaakin tai tekee jotakin muuta, menee solmuun, alkaa viskellä kiviä tai kiitää järven poikki tänne hänen rantaansa…Inka ei voinut liikahtaa paikaltaan, eikä juuri edes hengittää.

Vesipatsaan yläpää alkoi aaltoilla, se ei kasvanut enää korkeutta, kohisi vain. Hetken roiskittuaan patsas lähti laskeutumaan tasaista tahtia, rauhallisesti, kuin sillä ei olisi mihinkään kiire, metri metriltä se lyheni ja sen ääni vaimeni samaa tahtia.

Inka veti henkeä ja ryntäsi kohti kameraa, hän tähysti koko ajan vesimassan möyrintää ja kopsautti jalkansa juurakkoon, kompuroi ja putosi polvilleen.

– En ehi, se hiipuu! Inka parahti. Polvessa tuntui vihlaisu, Inka käänsi kiireesti katseensa järvelle. Saaren päässä oli tullut hiljaista, mitään ei näkynyt enää, patsas oli painunut pois. Vesi ei liikkunut eikä vavahdellut, se makasi tyynenä ja sulkeutuneena.

Inka odotti tulisiko patsas takaisin, ei uskaltanut hellittää katsettaan järven selältä, nökötti nuotiopaikalla polvillaan kädet ristissä rinnalla kuin rukoilisi. Mutta kesäpäivässä ei liikkunut muuta kuin yksi korppi, joka liisi puiden yllä ja päästi ilmoille onton ronkauksen.

Lopulta Inka nousi ja juoksi mökille, kaivoi repusta sinne unohtuneen kännykän ja soitti veljelleen, selitti sekavin sanoin nähneensä jotakin merkillistä ja käski äkkiä tulla katsomaan. Inka juoksi takaisin rantaan vartioimaan järveä.

Vartin kuluttua Aatos saapui, porhalsi paikalle vanhalla maastoautollaan, ja tulipa Inkan Elli-siskokin ja tämän mies, kuuntelivat Inkan juttua kummissaan. Aatos meinasi ensin panna nauruksi, että oletko ollut auringossa liikaa tai juonut miestä väkevämpää, mutta Inka melkein suutahti. Pakko se oli muidenkin uskoa, Inka ei puhunut omiaan, edes pikkupäissään.

He päättivät joukolla lähteä katsomaan ja tutkimaan, näkyisikö saaren päässä jotakin, olisiko vedessä merkkejä.

Inkaa vähän hermostutti lähestyä paikkaa, missä äskein oli vellonut kymmeniä metrejä korkea vesipatsas. Mutta nyt hän ei ollut yksin, heitä oli neljä aikuista, kamerat, puhelimet ja pelastusliivit kaikilla, ja kova halu selvittää mikä ilmestys oli pesiytynyt heidän järvelleen.

Vesi roiski veneen keulassa kun he kiisivät järven selän poikki, perämoottori hyristen. Saarta lähestyessään Aatos hiljensi vauhtia, he luovivat läheltä rantaa ja tarkkailivat vettä. Se kimmelsi ja peilasi tuntureita niin kuin aina ennenkin, hiljaisena ja kauniina.

-Ei täälä kyllä mithään kummallista ole, hauet vain paistattavat päivää tuola matalassa kivikossa. Kattoppa ko molskhauttelevat. No saattaa tuo vesi olla sumeampi, on se, pohjaroskaa kellumassa vähä, ei ole vesi niin kirkas ko ylheensä, Aatos totesi.

Uskottava se oli, veden pientä roskaisuutta lukuunottamatta järvi oli aivan tavallinen. Tai oikeastaan tavallistakin rauhallisempi. Venekunta käänsi takaisin mökille. He rantautuivat hiljaisuuden vallitessa ja istuutuivat nuotiopaikalle hiipuneen hiilloksen ympärille, kukin omiin mietteisiinsä syventyneinä. Inka haki mökistä kupit ja kaatoi kaikille jo hiukan jäähtynyttä kahvia.

– Mutta tämä järvi on ihmeellinen ja outo, täälä on nähty enneki vaikka mitä. Muistattako tet niitä valoja silloin syksylä? kysyi Herkko, siskon mies painokkaasti ja katsoi toisia vuoronperään. Muut nyökyttivät tietäväisesti.

Elli ja Herkko olivat tulleet kalamökilleen laittamaan veneen talviteloille ja muutenkin katsastamaan, että kaikki oli kunnossa. He olivat kiskoneet veneen rantatörmälle, kääntäneet sen ja peittäneet vielä varmuudeksi pressulla. Elli oli kerännyt kaiken irtaimen, saavin ja haravat, lapion ja pienen pallogrillin, tuon epäkäytännöllisen kaupungin tuliaisen liiterin nurkkaan. Olipa hän haravoinut vähän koivunlehtiäkin porraspielestä, vaikka ei sitä oikeastaan kannattaisi tehdä. Varvikko pärjäisi paremmin, kun sai pitää kaikki luonnolliset karikkeensa. Mutta ihan siisteyden vuoksi vain, Elli ajatteli, ja hänen mielestään haravoiminen oli hauskaa. Herkko huolehti verkoista ja katiskoista, laittoi uittolaudan ja narukelat valmiiksi saataville talvikalastusta varten.

Vielä ei voinut ajatellakaan jäälle menoa. Järven peitti jo jääkansi, mutta virtapaikoista se saattoi olla vielä lähes sula. Jää ulahteli ja paukkui, lokakuun hämärtyvässä illassa järven valitus kantautui kauas, vongahteleva ääni kimpoili pitkin rantoja. Se oli kuin yksinäisen kalvakkaa uikutusta, kipuitkua kylmän tullen, järvi jätti kesälle jäähyväisiä.

Elli meni sisälle ja laittoi eväät esille. Hän oli heti mökkirantaan saavuttua sytyttänyt tulet mökin kamiinaan, nyt pieni tupa oli lämmin nurkkia myöden. Suloinen lämpö kiersi ovesta tullessa ympärille kuin peitto, ja toppatakin sai heittää heti pois.

Elli oli kotona paistanut lettuja ja laittanut termokseen kahvia. Letut olivat vielä aivan lämpimiä foliokääreessään. Elli huusi Herkkoa sisälle. Miestä ei kuulunut. Mitä se siellä taas kuhnii, tyhjää värkkää, olkoon siellä sitten, Elli äkisteli ja rupesi kahvistelmaan. Letun päälle hän lusikoi runsaasti omatekoista hilloa.

Elli teki joka kesä lakoista ja kaikista Lapin marjoista hilloja niin paljon, että niitä riitti koko vuodeksi. Elli oli oikein marjahillomestari, taitava keittiöihminen. Nyt hän oli ottanut mukaansa erityishillon, monista eri marjoista keitetyn erän, mitä oli maustanut kanelilla ja tuoreella inkiväärillä. Hänestä olisi ollut mukava nähdä Herkon ihastus, varmasti se tykkäisi, ja paljastaa vasta sitten, että inkivääriä. Herkon mielestä liiat mausteet olivat turhanaikaisia höpsötyksiä.

Pöydän vahakankaan kuviossa kiersi runsas viiniköynnös, rypäleet roikkuivat raskaina ja tummansinisinä, aivan tursuivat mehukkuutta ja kesän lämpöä kaukaisilta etelän mailta. Elli katseli ja tuumi, että tuollaisia mehumarjoja kun pääsisi joskus hilloamaan, tuommoisia siellä etelässä kasvaa kukkuroittain, roikkuivat ikkunoiden takana ja räystäiden alla, kunhan vain viitsii käden ojentaa, niin voi poimia ja syödä suuhunsa.

Onneksi hänellä oli Inka-sisko, Elli ajatteli, ahkera metsissä samoaja, yksin paineli pitkin vaaroja ja jänkkiä reppu selässä, nukkui kuusen alla kun väsytti ja toi aina niin paljon marjoja, että hänellekin riitti hillottavaksi. Herkko ei tykännyt marjastamisesta eikä sienestämisestä, mutta kalastamisessa oli kyllä oivallinen taitomies.

Ilta hämärtyi, tummuus kiertyi tuntureiden ylle ja päivä hohti vain heikkona kajona kerojen takaa. Pöydän rypälekuviota ei enää erottanut.

Herkko kolisteli lopulta sisään otsalamppu häikäisten, sanoi tarkistaneensa verkot vielä kerran läpi, että olisiko ollut korjattavaa. Kalavarusteet täytyvät olla kunnossa, kun talvikalastuskausi rysähtää käyntiin, hän perusteli ja oli siinä tietenkin oikeassa. Letut olivat jäähtyneet, mutta maistuivat Herkolle mielihyvin.

– Jo vain on taas hyvvää hilloa, oikhein on kesän maku tässä, niinkö jänkän maku, Herkko maisteli. Elli ilmoitti voitonriemuisena, että inkivääriä.

– Kivääriä? Kiväärin mie nostan selkhään, ko lähen hirvimettäle, Herkko heitti.

Elli tuhahti ja teki sitten miehelleen perusteellisen selvityksen mausteista ja niiden käyttötavoista. Herkko oli hiljaa, ei luultavasti kuunnellut, kulki jo mielessään hirvimetsällä.

Ikkunasta näkyi tunturijonon vaalea siluetti, se erottui tihenevän pimeyden keskeltä, tuntureilla oli jo lunta. Tähdet syttyivät vilkuttamaan tummalle taivaalle.

– Mitä helkkaria! Herkko huudahti. Elli ja Herkko näkivät, miten jäisen järvenselän toiselta puolen, saarten välistä tuli valoja. Ne liikkuivat järvellä.

– Herranjumala, jokku hullut on sielä kelkoila, nehän tippuvat jäihin, Elli päivitteli.

He nousivat, heittivät takit päälle ja kiirehtivät ulos. Elli varmisti, että kännykässä oli akkua ja kenttää. Rantatörmältä he seurasivat kaukana järven selällä pilkottavia valoja, niitä oli kaksi ja ne etenivät välillä rinnatusten ja välillä peräkkäin pitkin jään pintaa.

Elli ja Herkko juoksivat rantaan katsomaan. Kelkkojen ääntä ei kuulunut. Kummallista. Hiljaisessa illassa jää olisi kantanut moottorin pärinän toiselle rannalle asti. Muuta ääntä ei erottanut, kuin jään kaihoisan ulahtelun.

– Jo on, mitä perkelettä tuo meinaa, onko sielä jotaki kakaroita värkkäämässä? Laukkovat jäälä? Luistelevat? Herkko ihmetteli.

– Ei net pääsis nuin luijaa, jotaki äänettömiä ajopeliä nuot on. Mutta kohta rysähtää, jää ei niitä kestä. Mulla on kännykkä valhmiina, mie soitan hätäkeskuksheen, Elli touhutti.

Ei hän soittanut, he seurasivat valojen kulkua järvellä henkeä pidätellen. Valot tulivat lähemmäksi ja kaikkoontuivat etäämmälle, sitten ne puikkasivat takaisin saarten väliin ja katosivat yhtä äkisti kuin olivat tulleetkin.

Herkko ja Elli seisoivat tähtien alla äänetönnä, lopulta Herkko sanoi:

– Mie en kyllä käsitä.

– En miekhään, Elli vastasi ja ehdotti sitten ratkaisua:

– Mitä jos net olit niitä ufoja?

– No hulluja, ei semmosia olekhaan. Vai olekko nähny? Herkko siihen.

– Justhiin näin, Elli päätti ja kääntyi mökille.

He valmistelivat pois lähtöä, molemmat omissa mietteissään. Taivaalle syttyi revontulien pitkä vaalea juomu, se kirkastui hiljalleen, alkoi aaltoilla ja levitä. Sinertävänvihreä hulmu huojahteli tähtien seassa pitkin taivaan kantta, teki kiemuroita ja nousi loimuamaan keskelle taivaanlakea. Vihertävän sekaan leimahti punertavaa ja lilaa, värit keinuivat ja leikkivät. Elli meni rantaan ihailemaan.

– Lähethään! Jo nuita on nähty, Herkko huusi törmältä.

Elli kääntyi ja kapusi autoon. Kotimatkalla he aprikoivat Vuontisjärven kummallisia valoja, mitä ihmettä ne olisivat voineet olla.

– Kyllä Vuontisjärvi on salaperänen. Se on niinkö taikaa täynä koko järvi, Elli totesi.

Outojen sattumusten tyyssija ja Pallaksen kaunis peili, Vuontisjärvi, oli tunturien suojista katsellut taivaalle kauan, yli kymmenentuhatta vuotta. Se oli nähnyt rannoillaan ja laineillaan monenlaista kulkijaa. Ikiajoista asti seudulla asuneet metsäsaamelaiset olivat tassutelleet sen ympärillä pehmeillä, ystävällisillä askeleillaan, kalastaneet ja metsästäneet, kaivaneet peurakuoppia, viritelleet linnuille ansoja ja nukkuneet sikeitä ja onnellisia ihmisten unia järven rannoilla, jäkäläkankailla.

Nyt olivat kulkijat toisenmoisia, pärryyttivät ja huudattivat moottoriveneillä, -kelkoilla ja mönkijöillä tuulispäänä kiireesti sinne ja tänne, ja jotkut kehtasivat sotkeakin, heitellä muoviroskia ja kaljatölkkejä miten sattuu ja sillä tavalla häpäistä Vuontisjärven kirkasta silmää.

Onneksi kaikki eivät olleet kovaäänisiä roskittajia, olipa joukossa niitäkin, jotka osasivat kulkea kunnioittaen. Ja jos joku näistä nöyremmistä ehti pysähtymään, istahti kuusen tyvelle ja hengitti hissukseen, sellaiselle kävijälle oli Vuontisjärvellä tarinoita kerrottavanaan.

Lukuisat järvenpohjan lähteet pulputtivat vedenhenkien salaista tietämystä ja yli kahdenkymmenen metrin syvyyksissä, kivikkoisissa onkaloissa, kylmien virtojen kyydissä vaelsivat tunturiseutujen mahtisanat ja entisten tuimien tietäjien laulut.

Vuontisjärvi paljasti salaisuuksiaan hyvin harkiten, eikä kukaan ihmisolento koskaan pystyisi järven kesytöntä sielua hallitsemaan. Arvaamattomana, joskus jopa oikullisena virtailivat Vuontisjärven puhtaat vedet. Keväällä ne kerääntyivät, laskivat pauhaten, solisten ja kuohuen järven painaumaan tunturipuroja pitkin ja myös pulppusivat järven pohjasta, routaisen maan uumenista, lukuisista kaltioista.

Kesällä vedet makasivat rasvatyynenä tai nostattivat luoteistuulen yllyttämänä äkkijyrkkiä, äkäisiä vaahtopääaaltoja. Olisi luullut, että talvella järvi uinuu ja lepää jääkuoren alla, mutta ei, talvella Vuontisjärvi vasta intoutuikin. Se sulatteli ja salakavalasti koversi jääkuorta alhaaltapäin milloin mistäkin, teki uhkuaventoja, että varomaton kelkkailija saattoi humpsahtaa syvyyksiin aivan yllättäen vanhalta kelkkajäljeltä.

Aikain saatossa monen kulkijan kohtaloksi oli koitunut Vuontisjärven kylmä syli ja he majailivat nyt vedenhenkien vieraina kaltioiden alla, järven pohjukoissa hymisemässä vedenväen haljuja lauluja. Ja ne, jotka juuri ja juuri olivat hengissä selvinneet, muistivat ikänsä järven opetuksen. He vilkuilivat vaivihkaa järven vihaisena vellovaa vaahtoavaa selkää, kolkolla kunnioituksella, eivätkä petollisina talvikuukausina menneet jäälle ensinkään.

Mutta Terva-Iisko meni, hänen oli pakko. Hän kalasti työkseen. Vuontisjärvi ja sen vieressä helminä läikkyvät järvenpoikaset, Riivinjärvet, somat pyöreät lompareet, olivat Terva-Iiskon työmaata. Kesät talvet hän pyysi verkoilla siikaa Pallaksen seudun järvistä, riipi kokoon pienen elantonsa kylmänkestävin, sierettynein sormin.

Taas oli Terva-Iisko työn touhussa, syyspimeällä kokemassa verkkojaan Isoriivin selällä. Rantojen tummuudesta kajasti vielä muutama ruskainen koivu. Syysruskaa oli vain vähän jäljellä, se ei enää haitannut kalan liikkumista, ja illan tyvenellä verkot sai helposti koettua yksinkin.

Ei sillä, että Terva-Iisko, vuosien koulima ja tuulien pieksämä mies, olisi ollut pienestä puhurista millänsäkään, hän vain tykkäsi touhuta illan hämärissä ja oli siihen tottunut. Terva-Iiskolla oli kissansilmät.

Hän pystyi näkemään pimeässäkin. Vielä silloin kun toiset jo puolisokeina haparoivat, Terva-Iisko rukatti puolijuoksua ilman mitään vaikeutta, loikki vauhdilla rakkakivikkoa ja saattoipa osoittaa metson tai teerenkin männyn oksalta, vaikka muiden silmissä kangasti pelkkää metsän mustuutta.

Terva-Iisko souteli hiljaa, nuuhki ilmaa, tiesi, että huomenna aamulla nousee kova koillistuuli, se haisi jo. Hän päätti vaihtaa verkkojensa paikkaa niin, että ne olisivat pyynnissä suojaisemmassa lahdelmassa.

Järven pinnalta hohkasi utua, oli tulossa pakkasyö. Niin oli vilakkaa, että karaistunut Terva-Iiskokin joutui nostamaan sarkatakkinsa kauluksen pystyyn.

Hän oli päästellyt verkoista viitisentoista sopivan kokoista siikaa, muutaman ison ahvenen ja kolme haukea, huljutti verkot vedessä ja souti Isoriivin toiseen päähän. Hän laski verkkonsa yhteen jataan suoraan kuusikkorannalta lahdelman poikki.

Terva-Iisko kuunteli. Jossakin kauempana vaaran laidassa, Rautupalon suunnalla uikahteli kettu, Terva-Iisko tunnisti sen äänestä tämän kesän poikaseksi. Hän souti rantaan, kiskaisi venettä rantarisukon suojiin sen verran, että se pysyi paikoillaan, kahmaisi kalasaavin kainaloon ja kahlasi vaivaiskoivikkoa pitkin Kuoppariivin ja Metsäriivin väliselle jänkälle. Siellä hän asettui mättään sivuun ja suomusti siiat, perkasi kalat. Pienet hauenluikit hän heitti semmoisenaan jänkän risukkoon.

– Siinäpä sulle ketunpoika, vai kerkiääkö se kotkanpoika ensin apajalle… eikhän nuista kummalekki riitä, Terva-Iisko jutusteli pimeälle.

Saatuaan työnsä tehtyä hän jolkutti takasin rantaan, pesi kalat ja heitti ne sitten veneen styrox-laatikkoon jäähileiden sekaan. Terva-Iisko työnsi veneen vesille ja lähti soutamaan vastarannalle.

– Jo tästä joutaa, jo vain ainaki…

Kesken yksinpuhelun hän säpsähti. Jänkältä oli kuulunut ääntä. Terva-Iisko nosti airot vedestä ja höristi korviaan. Taas se kuului. Terva-Iiskolla nousivat niskavillat pystyyn. Juuri sieltä missä hän äskein oli perkannut kaloja, kuului selvää ulinaa, kimakkaa itkun valitusta.

Jäniksen rääkynän Terva-Iisko tunsi, samoin ketun valituksen ja hirvenvasallakin oli omanlaisensa itkuvollotus, mutta tuo ei ollut mikään niistä. Tuo oli vastasyntyneen ihmislapsen huuto.

Terva-Iisko terästi katsettaan, tähysi pimeään ja aivan kuin oli erottavinaan vaaleana hohtavan hahmon jänkkärisukon seasta. Itku kuului taas vaativana, sydäntä särkevänä hätääntyneenä kutsuna, ja Terva-Iiskolla kouraisi rintaa. Vaistomaisessa myötätuskassa hän oli jo kääntämässä venettään, kun muisti missä oli. Ei ollut oikea ihmislapsi tuo, kalmanhuuto se oli, metsänäpärä, Terva-Iisko oli kuullut niistä puhuttavan.

Ne itkivät öisin erämaassa, metsänäpärät. Turpeeseen upotettujen lehtolasten surun huudot kerääntyivät jonnekkin yksinäiseen kolkkaan ja purkautuivat joskus ilmoille niin voimallisesti, että tarkkakorvainen saattoi herkällä hetkellään kuulla niiden onton ja surkean valituksen.

Nopealla, kiivaalla vedolla kiskaisi Terva-Iisko airoja ja viiletti melkein lentäen vastarannalle venevalkamaan. Hetkessä oli vene kiskaistu maihin, kumottu nurin, airot ja kalasaavi työnnetty säilöön veneen alle. Terva-Iisko meni jo juosten, kalalaatikko olalla kohti Vuontisjärveä.

Vuontisjärven ja Riivinjärvien välissä on vain kapea jäkäläkangas. Juostessa Terva-Iisko ei katsonut taakseen, hän melkein tunsi niskassaan kalmanlasten kaipauksen ihmisten lämpöön.

– Jopa oli kolkko homma, vistottaa niin pirusti… hän jupisi kuin rauhoitellakseen itseään.

Vuontisjärvelle tultuaan Terva-Iisko työnsi toisen veneensä vesille, loikkasi siihen kuin vauhkoontunut ja pärähytti perämoottorin käyntiin.

Yleensä iltamyöhällä hän ei käyttänyt moottoria, souteli vain ja kuunteli illan ääniä. Terva-Iiskolla oli tapana kulkea niin hiljaa, että muut eivät havainneet hänen liikkumistaan lainkaan, mutta hän kuuli ja näki muut.

Mutta nyt oli kiire, hän ei välittänyt, halusi vain nopeasti pois metsästä. Vaikka hän oli aika mörkki mieheksi, vähäpuheinen yksin viihtyvä jurrikka, ei hän kuitenkaan halunnut haudantakaisten takertuvan selkäänsä roikkumaan.

Terva-Iisko kaasutteli äänekkäästi järven poikki, vesi kohisi keulassa, hän suhautti veneellään valkaman tellingeille vauhdista. Hän ei jäänyt kalakämpälle yöksi, kuten oli ajatellut, vaan pakkasi saalislaatikon autoon ja lähti samantien kolisuttamaan vanhalla avolavamaasturillaan ylös Vuontisrovan mäkeä. Hän halusi äkkiä valoon ja ihmisten ilmoille.

– Jopa teki tempun, tekipä vain… Terva-Iisko puheli ja laittoi radion soimaan, rauhoittui ja hengähti. Hän aprikoi, uskaltaisiko koskaan kenellekään kertoa, pian hulluksi luulisivat.

Vanhoissa Lapin metsissä, missä tuulet temmelsivät vapaina havisuttamassa puiden naavapartoja ja missä vedet virtailivat kirkkaina heleänvihreiden sammalmättäiden lomitse, siellä todentotta oli monenlaisia kulkijoita.

Joskus vaelsi ihmisiä, jotkut samosivat yksin tai kaksin, toisinaan oli suuria ryhmiä, puheenpulputusta ja touhua, naurunremakkaa ja nuotiosavun lehahduksia. Ihmiset olivat äänekkäitä. Ja oli hiljaisia kulkijoita, metsän eläimiä, jotka haistoivat ihmiset kaukaa ja puikkivat piiloon. Olipa vieläkin hiljaisempia kulkijoita, maahisia, salaperäisiä metsän henkiä ja haltijoita, maaäidin puhtaimpia lapsia, kevään tekijöitä ja tuulen käskijöitä.

Ne seurasivat toisinaan ihmisten kulkemista, niiden ei tarvinnut puikkia piiloon, ihmiset eivät niitä huomanneet. Ne katselivat kallioiden kyljestä tai tuijottelivat veden välkkeestä, leijailivat tuulen mukana tai istuivat linnun selässä.

Lapin tietäjät, ikiaikaiset shamaanit, olivat tunteneet nämä olennot ja osanneet keskustella niiden kanssa, olivat pyytäneet niiltä palveluksia ja tehneet vastapalveluksia. Vielä joistakin tämänpäivän ihmisistä metsän henget pitivät, katselivat heitä erityisellä kiinnostuksella ja saattoivat ihmiselle näyttäytyä hetken välähdyksessä tai kuiskutella, lähettää jonkin eläimen viestinviejäksi.

Jo kauan sitten metsän henget olivat väistyneet ihmisten asuisijoilta, oli liikaa meteliä, liikaa äkäisiä tunteenkuohuja, liikaa kaikkea. Ne olivat vetäytyneet Lapin syrjäisimpiin kolkkiin, rauhallisille tunturiseuduille. Kun ihminen kulki tunturikurussa ja nautti olemisestaan, kuvitteli vaeltavansa aivan yksin, olikin hänen ympärillään suorastaan tungosta, metsän näkymätöntä väkeä.

Juuri sellainen on Pallas-tunturien tienoo. Tietenkin luonnonhenget viihtyivät Pallaksella, koska ilma on Euroopan puhtainta, vedet kirkkaita ja kovat pakkaset pudistavat maan joka talvi. Muonion Vuotisjärvi, Pallaksen peili, on voimallisten haltijoiden koti. Siksi siellä sattui kaikenlaista, ihmisten mielestä omituista. Ei noita sattumuksia kaikille näytetty, harvoille ja valituille vain, mutta lähes kaikki huomasivat seudulla vaeltaessaan luonnon erityisen kauneuden, aistivat metsien varjoissa, välkkyvissä vesissä ja tuntureiden rinteillä syvän rauhan.