Muoniovaaran seitakivi ja Munaherra

Muoniojoki eli Väylä, niin kuin paikalliset asukkaat jokeansa kunnioittavasti kutsuvat, virtaa uomassaan vuolaana ja vapaana. Sen vedet kerääntyvät pohjoisen tuntureilta, toisinaan joki leviää tasaiseksi ja rauhalliseksi, mutta välillä se pärskyy villisti eteenpäin, kuohuu voimalla suurtenkin kivien yli ja sinkoilee vaahtopääpärskeitä korkealle ilmaan.

Matkatessaan pohjoisesta Lätäsenon ja Könkämäenon yhtymästä kohti Tornionjokisuuta ja Perämerta, Väylä kiertelee, kaartelee ja katselee ympärilleen. Muonion kohdalla se levittäytyy lempeästi Muoniojärveksi, tarjoten kyläläisille hienon asuinsijan järven rantatöyräältä. Väylän vastarannalla, Ruotsin puolella, heinäisten jänkänlompareiden takana kohoaa Muoniovaara, kuiva ja kivinen mäki. Sinnekin on noussut asutusta, pikkuiset Muodoslompolon ja Muonionalustan talorykelmät. Väylän kohdalle määrätty Suomen raja ei ole koskaan pystynyt erottamaan seudun asukkaita kovinkaan pahasti toisistaan suomalaisiksi ja ruotsalaisiksi, vaan rajan molemmin puolin tallustaa samaa alkuperää ja sukujuurta oleva kansa ja kaikki puhuvat meänkieltä. Ruotsin puoleinen ranta on nimeltään Vasikkaniemi, siellä ihmiset ovat pitäneet karjaa, ajaneet vasikat sinne kesäksi lihomaan. Vasikkaniemen heinäjänkillä ovat monen monituiset lapinpiiat kahlanneet koltun helmat suomudassa ja huudelleet huolekkaana prui pruitaan kootessaan karjaa kotiin.

Kun nousee Vasikkaniemestä Muoniovaaralle ja samoaa pitkin polveilevaa vaaraa, katse löytää puiden välistä jotakin erityistä. Siinä se istuu puolukanvarpuja kasvavalla kankaalla suurena ja synkeän oloisena, iso kivilohkare, kököttää maisemassa kuin olisi siinä aina ollut. Ja on se ollutkin, aikojen alusta asti, jääkausi on sen siihen vääntänyt, suunnattoman irtolohkareen keskelle tasaista kangasta. Se ei ollut mikä tahansa murikka, vaan aivan oikea seitakivi, Muoniovaaran pyhä Seita.

Luonnossa on aina ollut paikkoja, joihin maaemon väkevää voimaa kerääntyy tavallista enemmän. Tuntureiden huiput ovat näitä erityisiä voimapaikkoja. Myös Lapin puhtaiden erämaiden lähteet pulppuavat maaemon ehtymätöntä elämänvirtaa. Joskus tuo salaperäinen villi voima sinkauttaa itsensä ilmoille erikoisen isona puuna, ja usein se kehii kerälle suuriin kiviin ja kallioihin. Muoniovaaran outo lohkare oli yksi maaemosen voimapahkuroista.

Tuhansia vuosia sitten, silloin kun ihmisten suku tunturiseudulle asettui, he vielä hyvin käsittivät maaäidin mahdin ja aistivat erityiset voimakeskittymät. Muoniovaaran suuren lohkareen äärellä he kumarsivat syvään, koska näkivät sen kiviset silmät. He toivat seidalle lahjoja ja hieroivat kiviseen pintaan rasvaa, joikasivat ja pyysivät milloin mitäkin, metsästysonnea, terveyttä keholleen tai hyvää puolisoa ja mikä tärkeintä, he muistivat käydä kumartaen kiittämässä kun olivat pyytämänsä saaneet.

Tuosta kaikesta huomiosta, ihmisten tunteista, pyynnöistä ja kiitoksista johtuen Muoniovaaran seidan mahti nousi yhä mahtavammaksi, niin että sen jykevä vaikutus ulottui kauas Väylän alavirtaan ja nousi Pallastuntureille asti, huokui ja hohkasi kerojen rinteillä.

Seita oli katsellut kivisestä kodistaan ohikulkijoita ja ympärillä pyörijöitä tuhansia vuosia, sen silmissä ihmiset olivat kuin muurahaisia, poukkoilivat ja kiiruhtivat, raahasivat taakkojaan ja hyörivät. He syntyivät, itkivät ja ulisivat, nauroivat ja veuhkasivat hetken ja sitten he jo pian kuolivatkin, eikä heidän touhuissaan seidan kannalta katsottuna ollut juuri mitään mieltä.

Mutta silti seita oli ollut seudun ihmisille suopea, käskytti Väylästä kalaa, metsästä lintuja ja peuroja saaliiksi, asetti tuulia ja kutsui sadetta, kun ihmiset tarvitsivat. Yhteiselo ihmissuvun kanssa kävi laatuun.

Kaikilla Lapin mahtavilla kiviseidoilla oli oma luonnonlakinsa, jota ne aina noudattiavat. Ne antoivat ihmisille lahjoja jos katsovat sen oikeaksi ja ottivat pois, jos se oli aiheellista. Kiviseidalle tehtyä lupausta ei voinut perua. Lapissa aina asuneet sukukunnat tiesivät tämän totuuden, eivätkä koskaan turhaan häirinneet kiviseitaa tai pettäneet sille antamaansa valaa.

Martin Pieti oli osannut puhutella Muoniovaaran seitaa oikealla tavalla. Tuo pieni keski-ikäinen, ahavan ja tunturituulen päivettämä poroisäntä hallitsi koko Ounastunturin tienoota, hänen ison porotokkansa koparat jymisivät pitkin tunturikeroja, porojen lihavat ja hyväkarvaiset kyljet kiilsivät, komeat sarvet välkähtelivät ja poronkellot kilkattivat. Vaikka Martin Pieti oli varakas, hänestä ei ollut tullut ylpistelevää öykkäriä, kuten ihmisille yleensä rikastuessa tapahtui. Martin Pieti oli aina hyvätapainen, kaikille ystävällinen ja hänen ajatuksensa olivat nopeita ja kirkkaita kuin herhiläiset kevätauringossa.

Martin Pieti vei syksyisin seidalle uhrilahjaksi komeimmat porohirvaan sarvet, mitä hänen tokastaan löytyi, kaatoipa kiven juurelle paloviinaakin, pirskotti polttavaa lientä kiven kyljelle ja joikasi loitsunsa. Mitä enemmän hän seitaa kiitteli, sitä runsaammin hän saattoi ammentaa rikkautta maaemoselta. Hänellä oli monta pororenkiä, mieleinen vaimo, viisaita tyttäriä, ahkeria poikia, susiturkki ja lapinvyössä monta kultanappia.

Tunturikoivut vihersivät jo heleästi, Lapin valoisa kesä teki tuloaan. Martin Pieti oli saapunut taas seitakiven äärelle viinaa pirskottaamaan, hän oli käynyt ostamassa sitä läheisestä Muoniovaaran kauppakartanosta. Kauppakartanon isäntä Benjamiini oli taitava viinanpolttaja ja myi kuuluisaa tulilientään laajasti Lapin maahan. Omaan suuhunsa Martin Pieti ei juomaa kaatanut. Hän oli nähnyt niin monta hirmuista tapausta, kun poroisännät ryyppäsivät kaiken omaisuutensa, muuttuivat likaisiksi, pahanhajuiseksi räyhääjiksi ja kuolivat lopulta yksin jonnekin mustikkamättäälle tai jäätyivät lumikinokseen.

Kauppakartanossa käydessään Pieti oli pannut merkille uuden tulijan, hienon herrasmiehen jostakin etelän maasta. Siellä hän oli istunut Benjamiinin kanssa tuvan pitkän pöydän päässä tutkimassa pöydälle levitettyä karttaa, hyvänlainen harmaa puku ojennuksessa ja monta kiiltävää nappia rivissä rinnalla. Ulkomaan herra oli puhunut ruotsia vaivalloisesti ja kummallisesti.

Pieti mietti, että kaukaisia vieraita oli alkanut käydä yhä useammin, koska kulkuyhteydet pohjoisille perukoille olivat parantuneet entisestään. Jotkut paikalliset saivat elantonsa siitä, että kuljettivat ja palvelivat matkalaisia. Pieti oli muistavinaan, että kalenterissa oli herranvuosi 1853, vaikka ei vuosien vaihtumisesta täällä niin lukua pidetty.

Ulkomaalaisen vieressä tuvan pöydällä oli ollut esine, joka poltteli Pietin mieltä. Hän olisi halunnut tutkia ihmeellistä laitetta. Niinpä äijä kumarsi seitakivelle vielä kerran painaen otsansa kiveen, perääntyi sitten takaperin tehden joka kolmanella askeleella pienen kumarruksen ja kääntyi lopulta kohti kauppakartanoa. Komean valkoiseksi kalkitun rakennuksen harmaa ulko-ovi narahti, kun Martin Pieti meni sisään. Tuvassa ei ollut muita kuin Benjamiini ja ulkomaan vieras. Pieti kumarsi kohteliaasti ja herrat nyökkäsivät.

– No jo vain Martin Pieti, tulippa sopivasti. Sinusta mie veikkosen tälle engelsmannile justhiin praatasin, Benjamiini sanoi.

Kävi ilmi, että herran nimi oli John Wolley ja hän oli tullut tutkimaan Lapin luontoa, eritoten lintuja. Hänen tarkoituksensa oli kerätä linnunmunia, tutkia siivekkäiden kosintamenoja, pesintää ja tehdä muutenkin laaja-alaisia havaintoja paikallisesta luonnosta ja elämästä. Herra oli asettunut kauppakartanon parhaimpaan huoneeseen tavaroineen ja etsi nyt itselleen apulaisia, sellaisia, jotka ymmärsivät luonnosta ja osasivat kulkea erämaassa eksymättä.

Pieti katseli miestä tarkkaan. Melko pieni, mutta jäntevän oloinen ja suoraryhtinen ulkomaan herra vastasi katseeseen, harmaat silmät hymyilivät leveän otsan alla. Pieti piti miehestä, ja taisi John Wolleykin arvostaa Pietiä, koska antoi auliisti Pietin tutkia ihmeellistä laitettaan, kartan vieressä pöydällä olevaa käsittämättömän hienoa kiikaria.

Pieti meni ikkunan ääreen ja katsoi avautuvaa maisemaa kiikarin läpi, kuten herra Wolley oli neuvonut. Ensin Pieti säikähti ja veti päänsä kauhistuneena taaksepäin. Mutta Pieti tiesi, että nykyajan laitteet eivät olleet noituutta, kuten jotkut paikalliset vakuuttivat, vaan uudenlaista ja hienoa kehitystä, ja kaikki uusi kiinnosti Pietiä. Hän uskaltautui tutkimaan kiikarilla puiden latvoja, Väylän toisella puolella kajastavaa Muonion kirkkoa ja taivaalla lipuvia poutapilviä. Pietin pikimustassa kirkkaassa katseessa välähti kiivas lapinmiehen innostus, jonka herra Wolley pani tyytyväisenä merkille.

Martin Pietistä tuli John Wolleylle eli Muoniovaaran Munaherralle, joksi häntä seudulla kutsuttiin, tärkeä apuri ja suorastaan ystävä. Wolleyn apulaiset kutsuivat Munaherraa enimmäkseen tohtori Volliksi.

Pieti ei kovin herkästi luottanut etelästä tulleisiin, vaikka olikin vieraanvarainen, mutta Munaherrassa oli jotakin samanlaista kuin Pietissä itsessään. Uteliaana, innostuneena ja kärsivällisenä parivaljakkona he samosivat laajoja seutuja pitkin Lappia, Ruotsin tunturiseuduilta Sodankylän takamaille ja Inarijärvelle asti. Pieti tiesi missä mikäkin lintu pesi ja asui, eikä hän harhautunut maastossa koskaan, vaan osasi aina tuoda tutkimusseurueen metrilleen haluttuun paikkaan.

Muoniovaaran ensimmäisestä talollisesta, luku- ja kirjoitustaitoisesta saksalais-norjalaisesta Fredrikistä Munaherra oli toivonut itselleen kirjuria, mutta Fredrik oli kiireinen sepäntyössään Torniossa. Hän antoi kuitekin mielihyvin kaksi poikaansa, Ludvigin ja Antonin herra Wolleylle apulaisiksi ja luonnontieteiden oppilaiksi.

Fredrik oli joitakin vuosia sitten myynyt Muoniovaaran talonsa ja kauppaliikkeensä kirjanpitäjälleen Benjamiinille, koska oli itse tullut uskonolliseen herätykseen. Kuuluisan papin ja taidokkaan kasvitieteilijän Lars Levi Laestadiuksen väkevät ja tunteikkaat saarnat olivat saattaneet miehen niin synnintuntoon, ettei hän ollut pystynyt enää ajattelemaankaan välttämättömiä liiketoimia eli viinanpolttoa. Benjamiini ei saarnoista välitellyt, oli pykännyt pystyyn Muoniovaaraan komean kauppakartanon ja poltti viinaa minkä ehti, tekipä Laestadiuksesta valituksenkin hiippakunnan konsistorille, että mokoma pappi haittasi kannattavaa kaupankäyntiä syntipuheillaan.

Fredrikin pojat olivat melkein joka reissulla Munaherran mukana, varsinkin Ludvig. Pietikin huomasi, että nuorukainen kuunteli ja oppi nopeasti. Antonilla, nuoremalla pojalla, oli joskus kolttoset mielessä eikä hän jaksanut etsiä linnunpesiä niin tarkalla silmällä kuin olisi pitänyt, vaan vuoleskeli mielummin pajupillejä ja vihelteli.

Kun välillä jouduttiin Väylää veneellä laskemaan, peräsimessä istui Aabraham. Hän oli hidas ja vähäsanainen, isoleukainen ja -kourainen köriläs, mutta venettä hän ohjasi mestarin ottein. Harva, oudon vaalea liinatukka lakinreuhkan alta sojottaen, ylimaallisen keskittynyt ilme hailakoissa silmissään Aabraham suuntasi veneen keulan kosken kuohuun ja toi sen aina sujuvasti suvantoon. Pietikin ihaili kovasti tuon jämyn miehen taitoa luovia virrassa.

Monia muitakin apureita Munaherra koulutti. Hän ohjeisti tarkasti, millaisia linnunmunia milloinkin halusi ja miten niiden löytöpaikkaa piti havannoida. Jokaisesta löydetystä pesästä munineen hän maksoi ruhtinaalliset kolme hoperahaa, joten eipä ollut ihme, että munia kertyi tuhatmäärin.

Martin Pieti ei ollut paljastanut kenellekään Muoniovaaran kiviseidan todellista voimaa ja omia hiljaisia käyntejään kiven kyljellä. Hän oli päättänyt kouluttaa vanhimman poikansa seidan saloihin ja opettaa, miten maaemosen mahtia oikealla tavalla puhuteltiin vasta sitten, kun tuntisi loppunsa lähenevän. Pieti ei puhunut seidasta Munaherrallekkaan mitään, vaikka tuo utelias ulkolainen olisi varmasti ollut kiinnostunut ja ehkä jopa ymmärtänytkin asiaa, niin innostunut kun luonnonelävistä oli.

Munaherra oli oppinut nopeasti puhumaan paikallisten kanssa. Hän sai elekielellään ja ruotsin, suomen ja saamen eli lapin sanojen sekamelskalla asiansa oivallisesti toimitettua. Olipa lapinmies Pietikin oppinut englantia ja sanoi lintua sujuvasti pöötiksi ja venettä poutiksi. Munaherra oli avautunut kertomaan Pietille monia mietteitään ja salaisuuksiaan, kun he niin monena iltana olivat istuneet nuotiolla ja nukkuneet risulaavun alla sammaleella. Senkin, että oli ihastunut kauppakartanon piikaan, Muonion kylästä kotoisin olevaan Yliniemen tyttäreen. Ei Pieti sitä ihmetellyt, tuo piikanen oli soma ja tummasilmäinen, liikkui kauniisti keinuen ja äänikin oli kuin helisevä kello. Munaherra oli vielä nuori mies, vähän yli kolmenkymmenen, ihmekö tuo, että hameväki kiinnosti.

Pieti käytti jo taitavasti kiikaria ja oli saanut ampua Munaherran hienolla kiväärillä. Ihmeellisiä olivat olleet myös matkat Munaherran oudolla veneellä, ilmalla täytettävällä kevyellä lautalla, jota saattoi sauvoa eteenpäin matalassakin vedessä, jopa suorimmissä. Kerrankin kyläläiset olivat joukolla kerääntyneet ihmettelemään, olivat kauhusta ja ihailusta kankeana seuranneet miten Pieti oli seilannut ilmaveneellä tottuneesti Munaherran kanssa joen liettyneellä tulvarannalla.

Munaherra viihtyi Muoniovaarassa erinomaisen hyvin, ja oli viipynyt seudulla jo lähes kolme vuotta. Tutkimusmatkojensa jälkeen hän aina lepäsi kauppakartanossa, kirjoitti ja luetteloi, asetteli linnunmunia pieniin puulaatikoihin, kuin ne olisivat olleet kultajyviä. Olipa hän nylkenyt sopulinkin, säilönyt sen luurangon rasiaan ja tehnyt nahasta kirjanmerkin. Ja yön hiljaisuudessa hän hiippaili kauppakartanon soman piikasen pieneen kamariin.

Lapin valovoimainen kesä teki taas tuloaan, koivut vihersivät aavistuksen, lumenviipymiä hohti vielä pohjoisilla metsärinteillä ja painanteissa. Martin Pieti oli perhekuntansa kanssa Ounastunturin erämaassa merkitsemässä keväthangille syntyneitä tokkansa poronvasoja.

Ludvig ja Anton, auliit nuoret tutkimusapulaiset esittelivät ajankulukseen Muoniovaaran seitakiven Munaherralle. Nuorukaisten isä, harras uskonmies Fredrik piti lappalaisten touhuja seitakivien kanssa pakanallisina ja pojat olivat omaksuneet isänsä asenteen, he eivät kiveä kumartaneet.

Nuoret miehet kävelivät muitta mutkitta seitakiven luo ja potkivat uhriksi asetettuja poronsarvia kauemmaksi varvikkoon, jotta Munaherra näksi kiven koko komeudessaan.

Järkäle herätti Munaherran kiinnostuksen. Hän huomasi heti, että sen kiviaines oli erilaista kuin seudulla yleisesti esiintyvät mineraalit. John Wolley käveli ympäri lohkaretta ja tutki hoikilla sormillaan kiven pintaa. Hänen mielestään kivi oli kaunis. Mitä jos sitä koristelisi vähän lisää, hän tuumi ja esitti ideansa apulaisilleen. Pojat olivat heti valmiita, ehdottivat, että kiveen kirjoitettaisiin ylistystä Herralle, vaikka Pyhän Raamatun ensimmäiset virkkeet.

Munaherra oli empiväinen, silitteli ohimonsa pieniä vallattomia kiharoita järjestykseen, kuten hänellä oli miettiessään tapana tehdä. Miten viehättävä ajatus, että saisi jättää jälkensä tähän villiin seutuun ja näiden hellyttävien luonnonlasten asuinsijoille, ikuinen muisto itsestä ja kunnioittava tervehdys tälle kauniille Ultima Thulelle, Munaherra pohdiskeli. Hän sanoi apulaisilleen harkitsevansa asiaa yön yli.

Aamun valjetessa Munaherralla oli luonnos, mitä hän halusi kiveen kirjoittaa. Yön tunteina hän oli piirtänyt paperiarkille kuvan, kerällä olevan käärmeen, jonka nahassa oli riimukirjoitusta. Ludwikin ja Antonin mielestä otus oli vaarallisen näköinen, myrkkyhampaat ojossa ja kieli pitkällä möyrivä möykky, sen nahassakin oli niin kummallisia merkkejä, ettei niitä kukaan järkevä kulkevainen pystyisi ymmärtämään. Mutta pojat eivät uskaltaneet ilmaista epäilystään kunnioitetulle ja oppineelle tohorille, vaan nyökyttelivät ihastuneen oloisena.

Seuraavat päivät Munaherra apulaisineen vietti seitakiven kyljellä. Kivivasaralla ja naskaleilla naputtaen he hakkasivat kiveen viivoja. Munaherra piirsi punamullalla eli keittomaalilla mallikuvan, jonka mukaan pojat kilkuttivat ja kalkuttivat kiveen uurteita. Sitä mukaa kun uurteet valmistuivat, Munaherra tuputti ne punamullalla näkyviin. Kun työ kolmen päivän kuluttua oli valmis, he ihailivat tulosta. Nuorukaisten mielestäkin käärme alkoi näyttää hienolta.

Vaikka pojat eivät riimukirjoituksista mitään ymmärtäneet, he tiesivät, että kivessä luki: Vi ar i lant of Oskar friat of Viktoria of Inklant This holi saita vith olt sint morak stil har lat lon Wolli of Matlok rit runs afthir Sevastovols fal.

Käärmeen nahan kirjoitus oli englannin ja ruotsin sekoitusta. ”Olemme Englannin Viktorian vapauttamalla Oskarin maalla Tämä pyhä seita hiljaisine ympäristöineen on opettanut Matlockista kotoisin olevan Wolleyn kirjoittamaan nämä riimut Sevastopolin antautumisen kunniaksi”, luki kiven kyljellä.

Kirjoituksellaan tohtori Volli halusi juhlistaa Krimin sodan loppumista 1856, sillä vain muutama kuukausi aikaisemmin, maaliskuun 30. päivä oli kirjoitettu Pariisin rauhansopimus. Siinä Sevastopolin kaupunki palautettiin Venäjän keisarikunnalle, jotta keisari luopui vaatimuksestaan olla koko Osmanien valtakunnan kristittyjen ylimys ja käskijä. Britannia oli liittynyt sotaan 1854, koska hyötyi kaupasta turkkilaisten kanssa. Raska puolestaan oli liittynyt sotaan, koska ajoi katolisen kirkon valtaa Eurooppaan. Liittoutuneet halusivat näin ehkäistä Venäjän valtaa Balkanilla ja tuo kolmivuotinen sota päättyi Venäjän tappioon.

Munaherra ei tiennyt, hän ei voinut edes aavistaa, mitä seurauksia seitakiven hakkaamisella oli. Hän ei oppineessa viattomuudessaan ymmärtänyt ettei seitakiveen, maaemosen ikiaikaiseen voimapahkuraan, voi noin vain mennä kajoamaan ja raapustella sen kylkeen ihmisten höperyyksiä.

Kesän puhjetessa ja kulleroiden hehkuessa pienten aurinkojen lailla Väylän varren niityillä, saapui Martin Pietikin Muoniovaaran kauppakartanoon Ounastunturin erämaiden takaa. Hiljaisena ja ystävällisenä lapinmies teki tavallisen ostoksensa, pullon paloviinaa ja häipyi samantien metsään. Kauppakartanon väki luuli Pietin menevän Väylän rantaan ryyppäämään muiden kesän tuloa juhlistavien seuraksi. Tietenkään Pieti ei mennyt juokaleitten kanssa pulloa kallistelemaan, vaan tassutteli äänettömillä askeleilla seitakiven luo. Pieti näki jo kaukaa, että jotakin on tapahtunut. Pala nousi Pietin kurkkuun ja sydän hakkasi. Kun hän saapui seitakiven ääreen, hän vajosi polvilleen.

Pieti katseli kauhistuneena kiveen hakattua käärmettä ja tunsi jo outoa jyminää, maaemosen vellovaa ja levottomaksi muuttuvaa voimaa polviensa alla. Pieti hengitti syvään ja joikasi loitsunsa, yritti lepyttää villiä ja vastaansanomatonta alkuenergiaa, mikä säteili ympärillä. Pieti pirskotti viinaa ja loitsusi, pyysi mahtavalta Muoniovaaran seidalta anteeksi ihmisten ymmärtämättömyyttä. Hän suojasi perheensä ja sukunsa, poroelonsa ja terveytensä, kiitti ja kumarsi.

Sitten Pieti nousi ja kääntyi kauppakartanoa kohti, meni tutusta ovesta sisään vielä hiljaisempana kuin tavallisesti. Hän seisoi ovensuussa ja katseli tuvassa olijoita sanaakaan sanomatta.

Tulipa Munaherrakin tupaan tyytyväisenä ja iloisena, hän oli apulaistensa kanssa aamuyön tunteina tavoittanut Kerässiepin perältä pissihaukan eli lapinpöllön, ja saanut seurata mustatiutin eli riivatun, suomeksi sanottuna suokukon pesintätouhuja. Hän tervehti iloisena Pietiä ja jäi kummisaan katsomaan, kun aina niin hyväkäytöksinen lapimies ei vastannut tervehdykseen.

Pieti kysyi seitakivestä ja varmistuttuaan, että juuri tohtori Volli oli hakkauttanut merkit kiveen, lapinmies pudisteli suruissaan päätään.

– Voi sie ulkomaan elävä minkä tehit, oi oi voi-jaa-jaa… Sie et tuosta selviä, seita hakkee sinut ko tuommosheen sorruit ja viepii muitaki, tullee kovat ajat teile, niin tullee, jo vain…voi-jaa-jaa…

Pieti sopotti laulavalla puhetyylillään, nyökytti ja kääntyi pois. Ovi narahti hänen jälkeensä. Munaherra jäi hämmästyneenä seisomaan ja kyseli muilta tuvassa olijoilta, mikä Pietiä oli oikein vaivannut ja saatuaan selityksen, hän kohautti hartioitaan pahoillaan. Ei hän ollut ymmärtänyt loukkaavansa ystäväänsä tehdessään taidetta paikalliseen kiviainekseen.

Pian Munaherra unohti välikohtauksen ja keskittyi innolla työhönsä, aikainen kevät oli saanut luonnon heräämään ja linnut munimaan tavallista runsaammin.

Kesä lämpeni suloiseksi kuin linnun maito, perunat olivat kukalla ja kaura kasvoi. Muoniovaaran kiviseita seisoi tutulla kankaalla kylki raavittuna, punamulta loisti sen pinnasta kuin verinaarmut. Uhrilahjat lojuivat sikinsokin pitkin varvikkoa.

Tunturien ihmiset jotka ymmärsivät, olivat peloissaan ja katosivat kuka minnekin, omille nautintamailleen, turvallisille selkosille ja keräsivät ruokaa niliaittoihinsa niin paljon kuin pystyivät. Viljelijäkansa ei huomannut, että pohjoisella taivaalla kyti jo uhkaava kajastus. Juuri kun kesä oli heleimillään, iski takatalvi ja pureva yöpakkanen, kylmä usva nousi Väylästä palelluttaen kyläläisten perunat ja tuhoten viljelykset. Vihainen räntäkuuro hakkasi kaikki kevääseen nousseet kasvit ja marjanaihiot takaisin maahan.

Munaherra lähti odotetulle ja mielenkiintoiselle matkalle Öölantiin, siellä pidettiin luonnonsuojelukongressi ja tutkijoita monista maista kokoontui keskustelemaan. Munaherra sai kunnian pitää kaksi esitelmää, hän luennoi ”Porojen hyväksikäytöstä” ja ”Sopulien vaelluksesta Lapissa 1853, lintujen yhteydestä niihin ja käyttäytymisestä”.

Kun tohtori palasi matkaltaan takaisin Muoniovaaran, kesä ei ollut lämmennyt vieläkään kunnolla.

Syksyä kohti mentäessä oli jo hätä, viljaa, perunoita tai marjoja ei tulisi lainkaan. Kalaa saatiin, mutta niukasti. Metsän linnut pysyivät piiloissaan, nekin oli huono kesä tuhonnut.

Talvi humahti maahan aikaisin ja siitä tuli ankara. Pakkanen paukkui nurkissa, nälkäisten vatsat kurnivat ja revontulet loimottivat taivaalla kuin tuonenvalkeat. Jotkut eivät kestäneet, vaan sairastuivat ja vaipuivat, kirkonkellot moukuivat yhtenään kuolemaa. Toiset lähtivät kerjuulle etelämmäksi tai pyrkivät pohjoiseen meren äärelle kalan toivossa. Kyläläiset jauhoivat viljan sekaan hakattua olkea ja männyn nilaa, sinnittelivät päivä kerrallaan. Muoniovaaran kauppakartanossakin jouduttiin hieman säästelemään, mutta nälkää siellä ei sentään nähty. Munaherra yritti auttaa kirjoittamalla rikkaalle ystävälleen herra Wilmotille Englantiin ja kuvaili seudun hätää. Rikas herra lähettikin tuntureiden maahan tohtori Vollille suuren summan rahaa, jotta paikalliset asukkaat voisivat ostaa leipää.

Pakkasen kourissa Munaherrakin tunsi voimiensa ehtyvän, kummallien apeus ja saamattomuus vaivasivat häntä. Joskus hän saattoi istua takkatulen loimussa koko päivän tekemättä mitään. Helmikuussa Muoniovaaran kauppakartanossa piipahti mieluinen vieras, kirjailija Taylor, joka piristi kummasti tohtori Vollin mieltä. Oli ihastuttavaa keskustella vertaisensa maailmanmatkaajan kanssa ja kuvailla kokemuksiaan. Miehet aprikoivat paikallisten lappalaisten puheita, että olisiko Muoniovaaran seita suuttunut ja kostanut katovuodella, koska sen kylkeen oli kirjoitettu riimuja.

Herrojen mielestä tuo oli silkkaa luonnonlasten taikauskoa.

Kevättalvella Kauppakartanon emäntä Gustaava yllätti Munaherran riijuulta piian luota. Ovela emäntä oli laittanut luudan ovea vasten nojaamaan, että kuulisi, kun luuta kaatuu oven avautuessa ja hiippari jäisi kiinni. Munaherra ei ollut tapauksesta millänsäkään, kumarsi arvokkaasti yllättyneelle emännälle, meni huoneeseensa ja seuraavana yönä taas piian peiton alle.

Piikatyttö nukkui Munaherran kainalossa, pehmeällä kädellään tohtori silitteli tummaa hiuskuontaloa, piian palmikko lepäsi hänen kaulallaan. Munaherrakin nukahti.

Unessa hän käveli kotiseutunsa tutuilla nummilla, vanhat kiviaidat reunustivat peltolohkoja ja ruusut kukkivat kiviaitojen päällä. Korkealla humisivat suuret tammenoksat. Hän istuutui aidalle ihailemaan ja hengitti tuoksuvaa ilmaa.

Äkkiä kivi hänen takamuksensa alla liikahti ja kauhukseen hän näki, miten koko pitkä kivinen aita muuttui käärmeeksi. Se aukaisi suuren suunsa, jossa myrkkyhampaat sojottivat ilkeästi häntä kohti. Käärmeen suomuinen pää oli täynnä poronsarvia ja sen kyljessä loistivat tutut riimut, jotka hän oli kaivertanut kaukaisenLapin kummalliseen kiveen. Hirviö tuli kohti kita ammollaan ja kähisi, että kuulut minulle, pakoon et pääse, haen sinut, haen sinut….

Munaherra heräsi hiestä märkänä ja peloissaan. Hän oli kuumeessa ja sairas. Seuraavat viikot hän vain lepäsi huoneessaan, houraili välillä niin ihmeellisiä asioita käärmeistä, että Benjamiini ja Gustaava-emäntäkin huolestuivat.

Mutta aurinko teki jo valoisaa kaarta Lapin taivaalla, kevätlinnut yltyivät ilkamoimaan pihapuissa kutsuen puolisoitaan ja Munaherra toipui piikasensa huolekkaassa hoivassa. Muuta jälkeä kuumetaudista ei tohtoriin jäänyt, kuin toisinaan häivähtävät tummat renkaat hänen kauniiden silmiensä ympärille.

Pietiä ei näkynyt enää. Hän ei käynyt kauppakartanossa kertaakaan koko kesän aikana. Munaherra kyseli muilta lappalaisilta, missä Pieti kulkee, mutta nämä eivät tienneet sanoa, arvelivat poroisännän olevan jossakin Ounastunturin suunnalla.

Munaherra teki ahkerasti keruumatkojaan ympäristössä, mutta jokaisen reissun jälkeen hän oli väsyneempi. Tummat renkaat voimistuivat hänen silmiensä ympärillä. Tutkimustyö eteni hitaammin kuin tohtori olisi suonut, mutta oli hänellä sentään ilon aihettakin.

Hänen pikkupiikasensa mahan seutu pyöristyi, hän odotti lasta. Tohtorille oli tulossa perillinen. Ensi hämmästyksestä ja hämillisyydestä selvittyään tohtori oli mielissään asiasta. Hän viihtyi seudulla ja oli päättänyt jäädä vielä vuosiksi, asettua aloilleen ja tulla Ultima Thulen maineikkaimmaksi luonnontieteilijäksi. Tutkittavaa seudulla riitti yltäkyllin, se ei ihan heti loppuisikaan.

Eikä totisesti olisi ensimmäien kerta tai mitenkään tavatonta, että oppineella tutkimusmatkailijalla olisi pikkuvaimo, ehkä kokonainen perhekunta jossakin tiettömien taipaleitten takana, eksoottisen kansan keskuudessa.

Lapin kesä oli taas kolea ja huono, satoa tulisi niukanlaisesti. Se tiesi ankeaa talvea. Munaherra päätti lähteä käymään kotimaassaan hakemassa hyviä varusteita ja tarvikkeita ja valmistella pitkällistä asettumistaan lumoavaan, mutta ankaraan pohjolaan. Hän laski ehtivänsä takaisin sopivasti, kun hänen lapsensa syksyllä syntyisi. Munaherra pakkasi tavaransa ja istui veneeseen. Ludvik lähtisi saattaamaan häntä Tornioon asti ja veneen perään asettui tietenkin Aabraham. Koko kauppakartanon väki seisoi rannalla katsomassa Munaherran lähtöä. Piikanen, kaunis Yliniemen tytär painoi käsillään sydänalaansa silmät kyynelistä kosteana. Kun Munaherran vene katosi näkyvistä Väylän mutkan taakse, piika juoski rantametsikköön ja vaipui sammalille nyyhkyttämään.

Syksy kului, eikä Munaherraa kuulunut takaisin. Piika synnytti kalvakkaana syysaamuna potrat kaksoispojat kauppakartanon saunakamarissa. Molemilla pojilla oli leveät otsat ja ohimoilla somat hiuskiehkurat.

Myöhemmin syksyllä tuli Munaherralta kirje. Hän oli sairastunut vakavasti ja joutui jäämään kotimaahansa, oivalliseen hoitolaan vähän pidemmäksi aikaa. Huolekkaana hän kyseli piikasen ja lapsen vointia ja vannotti Benjamiinia pitämään piiasta hyvää huolta. Hän lupasi palattuaan korvata vaivannäön runsaalla kädellä.

Syksy kääntyi pakkastalveksi, seutukunta taisteli nälän kourissa ja odotti kevättä. Lopulta ihana aurinko saapui, lämmitti ja armahti kiveliöitten kansaa. Puhkeava kesä ei pettänyt, vaan antoi satoa ja lämpöä riittämiin aivan kuin korvatakseen aikaisemman ankaruutensa.

Munaherra ei saapunut, hän oli menettänyt muistinsa. Hän puhui outoja ja pelottavia asioita käärmeestä, joka syö hänet suihinsa. Välillä tohtori oli täydessä ymmärryksessä ja hänen sairauttaan yritettiin selvittää, mutta niin kummallista aivosairautta ei ennen oltu tavattu. Arveltiin, että olisiko jokun eksoottisen tartunnan arvoisa Wolley saanut kaukaisessa pohjolassa, vaarallisessa lähes villien ihmisten maassa.

Munaherran kirkkaat silmät sumenivat, hän vaipui unen houreeseen ja heitti henkensä marraskuussa 1859, vain kolmenkymmenekuuden ikäisenä. Niinä muutamina selvinä hetkinä, joita hänellä oli ennen kuolemaansa ollut, hän oli laatinut testamenttinsa, tarkasti ja tapansa mukaan hyvin huolellisesti. Rakastetulle pikkupiikaselle, Yliniemen tyttärelle ja tämän kaksoispojille hän oli määrännyt omaisuudestaan kohtuullisen korvauksen. Toki Munaherra oli lukenut kauppakartanosta saapuneen kirjeen ja tiesi, että kaukaisen Väylän varrella juoksenteli peräti kaksi Volli-poikaa. Hänen ylivertaisen runsas luonnotieteen tutkimusaineistonsa jäi hänen hyvän ystävänsä, kuvataiteilija ja professori Newtonin haltuun. Professorilta menikin yli viisikymmentä vuotta järjestää tuo tarkka ja perusteellinen kuudentuhannen havainnon ja näytteen kooste systemaattiseksi kokoelmaksi. Professori antoi teokselle nimen ”Ootheca Wolleyana”.

Jonkin aikaa Munaherran kuoleman jälkeen Muoniovaaran soma piikanen avioitui, pakkasi tavaransa, uuden miehensä Oskarin, sekä reippaat kaksoispoikansa ja muutti Amerikkaan.

Mutta Muoniovaaran seita ei muutanut mihinkään, se pysyi paikoillaan. Sen ympärille ilmaantui taas uhrisarvia. Kylässä tiedettiin, että joku siellä kävi, kuuleman mukaan joku hyvin vanha ja kumara salaperäinen saamelainen. Häntä ei yrityksistä huolimatta onnistuttu tunnistamaan tai yllättämään.

Sitten nekin vierailut loppuivat. Uhrisarvet unohtuivat, vaalenivat auringossa ja murenivat lopulta varvikkoon. Ja yhä seitakivi nökötti kankaallaan. Se vaipui uneliaaseen horrokseen, painui syvälle maaemosen syliin. Tummaa kivijäkälää kasvoi sen kylkeen ja peitti punaisia riimuraapustuksia näkyvistä. Aina toisinaan sen äärelle pysähtyi matkailjoita ihmettelemään, mutta seita ei juuri unestaan hytkähtänyt kulkijoiden vuoksi, ehkä hieman kivisiä silmiään räpäytti.

Syysyönä, sataviisikymmentäviisi vuotta sen jälkeen, kun seita oli noutanut kylkensä hakkaajan, arvoisan Munaherran manan majoille, joku poltti nuotiota seidan lähellä. Seita värähti.

Urheilullisen oloinen mies istui mietteissään nuotiolla aivan kiven vieressä, katseli kelloaan ja vilkuili sylissään olevaa karttaa. Jotakin hän odotti. Hän oli tehnyt suuret tulet ja heitteli nuotioon lisää koivuhalkoja. Äkkiä alkoi metsä ryskätä ja pimeän keskeltä juoksi toinen mies otsavalo vilkkuen, tuli lujaa kuin nuori hirvi. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja rupesi heti kovalla äänellä kyselemään, että paljonko meni aikaa. Metsästä ilmaantui muitakin nuotion äärelle, he tupsahtivat pilkkosen pimeästä luontevasti, kuin olisivat metsän asukkeja. Toiset tulivat ryhmissä puhua pulputtaen ja jotkut yksitellen.

Heitä kerääntyi koko joukko, hengästyneitä ja punaposkisia ihmisolentoja. He olivat Muonion eräkoulun opiskelijoita harjoittelemassa pimeäsuunnistusta, olivat juosseet pitkin Muoniovaaran kivistä maastoa useita kilometrejä sysipimeässä kartan, kompassin ja otsavalon kanssa.

He ihailivat kiveä, silittelivät sen pintaa ja kyselivät sen tarinaa.

Iloisen oloiset ihmiskädet lämmittivät kiven kylmää pintaa, seita hyrähti. Se kuunteli kivisestä unestaan ja aisti joukon luonnonystäviä. Seita lähetti heille tervehdyksensä, tuntureiden kosketuksen, lumouksen joka iskostuu ihmismieleen niin, etteivät he koskaan pystyisi Lapin selkosten avaraa hehkua unohtamaan. Sitten seita painui taas omiin syviin, suunnattoman kauniisiin syövereihinsä, missä muinainen Munaherrakin helpottuneena uinaili.