Joutsenen liha on tosi hyvän makuista. Niin ne sanovat, itse en ole maistanut, enkä aiokaan maistaa. Laulujoutsen syötiin melkein sukupuuttoon 1900-luvun alkupuoliskolla,1945 Suomessa pesi enää 15 laulujoutsenparia piilossa Lapin erämaassa. Siihen aikaan sattui Muoniossa olemaan eläinlääkärinä taitava ja toimelias mies, Yrjö Kokko. Hän halusi ikuistaa hyvin harvinaisen ja upean linnun kirjaansa varten ja vaelsi kameran kanssa erämaassa viiden vuoden aikana niin reippaasti, että kävelykilometrejä kertyi yli kolmetuhatta. Lopulta Yrjö Kokko löysi etsimänsä ja kuvasi pesivän laulujoutsenparin lähellä Norjan rajaa.
Syntyivät kirjat Laulujoutsen- Ultima Thulen lintu (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954), näiden kirjojen ja sinnikkään valistustyön ansiosta asenteet muuttuivat, laulujoutsen pelastui ja kävi juuri niin kuin kirjailija, eläinlääkäri Kokko sanoi, ne tulivat takaisin. Suuri kiitos Yrjö Kokko! Laulujoutsen nimettiin Suomen kansallislinnuksi 1981.
Nykyisin laulujoutsenkanta on elinvoimainen ja se pesii jo koko maassa. Kanta on jopa niin runsas, että siitä on paikoin haittaa peltoviljelylle. Suurina parvina joutsenet tallovat ja pilaavat rehunurmea, ja ne myös hätyyttävät hanhia pois pesimäpaikoiltaan. Olen kuullut aprikointia, että pitäisikö joutsenta alkaa taas metsästämällä vähentämään. Miekin olen metsästäjä, mutta joutsenta en koskaan ottaisi tähtäimeeni, vaikka sille olisi lupa. Laulujoutsen on niin kaunis ja ylväs. Sellainen sanontakin on, että joutsenen tappaminen ja syöminen on sama asia, kuin raatelisi valkopuhtaan Jumalan enkelin.
Laulujoutsen aikuistuu sukukypsäksi kolmen-neljän vuoden iässä. Nuori joutsen viettää aluksi villiä sinkkuelämää, ”teinit” pyörivät isoissa parvissa ja pyrkivät löytämään mieluisan kumppanin. Kun se oikea sitten sattuu kohdalle, pari seurustelee tiiviisti ennen perheen perustamista. Kihlaparit tutkailevat pesäpaikkoja ja valloittavat itselleen kotireviirin asettuen asumaan. Samalle kotipesälle ne palaavat vuosi vuoden jälkeen aina uudelleen. Jos joutsenen puoliso kuolee, se lähtee etsimään uutta kumppania.
Laulujoutsenet ovat palanneet jo tänne Lappiin, vaikka järvet ovat vielä jäässä. Tämän jutun kuvissa poseeraavan, lumella taapertavan avioparin kuvasin muutama päivä sitten, 22. toukokuuta Kittilän Sirkassa Levitunturin juurella. Joutsenpari tarvitsee noin satakolmekymmentä päivää pesimiseen ja poikastensa lentokykyiseksi kasvattamiseen. Saa nähdä miten tänä kesänä käy, ehtivätkö valkolinnut pesiä, pidetään niille peukkuja. Lyhyt, valoisa ja kiihkeärytminen Lapin kesä taittuu syksyyn niin nopeasti, että usein poikaset menehtyvät, vain kuutena kesänä kymmenestä pesintäolosuhteet ovat joutsenelle suotuisat.
Suomesta laulujoutsenet muuttavat talvehtimaan eteläiselle Itämerelle. Osa linnuista jää kuitenkin pesintäpaikalleen, varsinkin leutoina talvina joutsenet viihtyvät lounaisilla merialueilla. Muonion Kutunivassa on jo useita vuosia talvehtinut joutsenperheitä, nämä sitkeät sissit uiskentelevat kovissa pakkasissa kosken sulana pysyvissä virtapaikoissa. Kutunivan joutsenet ovat varmaankin Lapin kuvatuimmat valkolinnut, monella matkailijalla on niistä hienoja otoksia, kun ne ojentelevat kaulaansa pakkashuurussa tunturit taustanaan.
Tiesitkö, miksi lintujen jalat eivät palellu? Linnuilla on hieman korkeampi ruumiinlämpö kuin ihmisellä, luulisi räpyröiden jäätyvän lumella ja jäällä tallustaessa. Linnuilla onkin erityinen verenkiertojärjestelmä, jaloissa virtaa kylmä veri, jolloin jalkojen lämpötila on huomattavasti alempi kuin muun kehon. Räpylöiden lämpötila on vain muutaman asteen plussan puolella. Tarvittaessa lintu lämmittää jalkojaan höyhenpeitteensä suojissa tai hulauttaa räpylöihin lämpimämpää verta.
Laulujoutsenta metsästettiin aikanaan kiivaasti. Linnun munia kerättiin ja sulkasatoisia, lentokyvyttömiä aikuisia ja poikasia jahdattiin haaveihin, lihotettiin ja syötiin. Kaikki linnun osat käytettiin, siivistä tehtiin luutia, nahasta reppuja ja turkiksia, höyhenet ja untuvat tungettiin tyynyihin, henkitorvista tehtiin metsästystorvia ja lapsille helistimiä, sääriluista vuoltiin imupillejä.
Laulujoutsen rauhoitetiin jo vuonna 1934, mutta sitä salametsästettiin vielä 60-luvulla. Lapissa ainakin sotien jälkeen nälkä ja puute ajoivat ihmiset metsälle, vaikka täällä kiersi sanonta, että joutsenen ampumisesta saa suuremman rangaistuksen kuin miestaposta. Tarina kertoo, kuinka vanha lapinäijä opasti nuorukaista, että ”älä sie koskhaan ota isoa jouttenta, katto aina keskenkasvunen lintu.” Nuori mies höristi korviaan, nyt hän kuulisi jonkun vanhan metsästystaian. ”No ko son semmonen homma, että se iso joutten ei mahu paistuhmaan tämmösheen nykyaikasheen sähköuuhniin.”
Joutsenen pesä on suuri vesikasveista, sammaleesta, mudasta ja turpeesta kasattu keko, ja paras paikka pesälle on keskellä vaikeakulkuista vesistöä suojaisalla luodolla. Älykäs lintu osaa käyttää luomulämmitystä pesässään. Turpeen seassa pehmeät kasvinosat alkavat kompostoitua ja nostavat pesäkeon lämpötilaa. Poistuessaan pesältä syömään joutsenemo peittelee munat tarkasti lämpimällä turve-kasvikompostilla. Matalammaksi painuvaa pesää korjaillaan kevään kuluessa, ja tämä kodinrakennus on enimmäkseen naaraan puuhaa. Koiras vartioi ja ärhentelee tunkeilijoille. Kun poikaset kuoriutuvat, yleensä neljästä seitsemään untuvikkoa, vanhemmat huolehtivat niistä yhdessä.
Suurimman osan valveillaoloajastaan joutsen syö, se mussuttaa ruokaa noin kilon päivässä. Sen ruokalistalta löytyvät vesikasvit ja niiden juuret, ruohot, ohra, siemenet ja mustikat. Äyriäiset, nilviäiset ja hyönteiset saavat olla tarkkana joutsenen läheisyydessä, lintu nimittäin syö ne suihinsa. Joutsenen poikasen pääasiallista ruokaa ovat proteiinipitoiset hyönteiset ja nilviäiset.
Koska joutsenkanta on runsas, hyvistä pesäpaikoista alkaa olla pulaa. Pesä on rakennettava mihin vain vapaana olevaan pieneen lampeen, josta ei ehkä riitä ruokaa koko pesueelle, ja joutsenperhe joutuu marssimaan ruuanhakuun kauemmaksi. Pitkät ruokailumatkat ovat untuvikoille aina vaarallisia reissuja.
Nykyisin Suomessa laulujoutsenen pahin vihollinen on sähkö. Kun joutsenen elämä päättyy ennen aikojaan, yleisin syy kuolemaan on sähköjohtoihin törmääminen. Muita joutsenen uhkia ovat loiset ja taudit. Saalistavat petoeläimet eivät uskalla käydä aikuisen joutsenen kimppuun kuin poikkeustapauksissa. Pesärosvot tietenkin ovat kärkkymässä joutsenen suuria munia, ja pesärosvoista pirullisin ja tuhoisin on minkki. Myös korppi, kettu ja ahma nappaavat mielellään joutsenen munia tai untuvikkoja ruuakseen.
Kylläpä Yrjö Kokko olisi ollut syvästi onnellinen ja tyytyväinen, jos olisi nyt viime vuosina kävellyt Väylän eli Muonionjoen rantamilla ja katsellut kylältä Muonionjärvelle. Keväisin ja syksyisin järvelle kerääntyy satamäärin laulujoutsenia, ne toitottavat kurkut suorina niin innoissaan, etteivät kyläläiset saa aina nukutuksi meteliltä. Mutta kyläläiset eivät pane pahakseen, joutsenet saavat laulaa ja kaikki muutkin linnut.
Muonionjärven jokakesäiset joutsenlaulukonsertit ovat kuin Luontoäidin kaunis kiitos ja tervehdys Pessin ja Illusian ”isälle”, laulujoutsenen pelastajalle, erämies, eläinlääkäri ja kirjailija Yrjö Kokolle.
Kiitos Sinulle, kun tulit hetkeksi kanssani matkaamaan laulujoutsenen siivin. Valoisat yöt täällä tuntureilla ovat alkaneet, kesä kurkistelee sulavien lumikasojen ja tulvivien jänkien alta lupaavasti. Tervetuloa ihana kesä ja Sinulle tervetuloa seuraavan juttuni pariin…