Aurinkoa kielele ja mielele

Kesälä meilä täälä Lapissa syrjäperilä olhaan hopussa, ihmiset rukattavat pelloila ja mettissä kokoamassa ruokaa ja polttopuita talvea varten, kellarit ja pakastimet häätyy saaha täythöön ja elukoilekki särvintä. Päivät laukothaan menehmään ja melkeinpä yökki perhään.

Son alkanu aurinko taas kaota taihvaanrannan taka piihloon, tarkhaan ottaen möllikkä sukelsi Pallastunturin taka seittämästoista heinäkuuta ja yötön yö päätty. Non tulheet vilakat aamut ja vinkkaki käypi ussein pohjosesta. Pikkunen hämäränpoikanen hiippailee syänyönä jänkkäkuruissa ja meinaa, että joko se alkais olehmaan hällä vuoro kasvaa ja painaa pääle, kuttua isoveli kaamosta kylhään. Äläppä sie talvi ja kaamos vielä hosu, ensin met nautima komean syksyn.

Molema saahneet tänä kesänä paistatella auringossa täälä pohjosessa, on saanu kärventää nahkaa ja hikkoila oikhein ilola. Son ollu kyllä soma, kintukki on ruskeat ko pajunkuorela parkattu sisnanahka. Tekkee ihmiselle niin hyvvää saaha auringosta elämän hehkua joka sopheen.

Ko aurinko katoaa vaaranlaijan taka, mie pruukaan seku vain hunteerata omaksi huviksi ja viihykheeksi, että aurinko immeytyy maahan ja marhjoin, varsinki hilhaan. Hilla on kyllä vasittu auringon marja. Sen ko nappaa mäthäältä suohraan suuhun, se sullaa kielele ja niin on koko kroppa täynä auringon eliksiiriä. Juuri mikhään ei ole niin hyvvää, ko justhiin kypsyny hilla.

Hillala on monta nimeä. Latinaksi son Rubus chamaemorus, etelässä ja iässä sanothaan että lakka tai suomuurain, taikka vain muurain. Pohjanmaala puhuthaan valokista. Onpa semmosekki nimet ko nevamarja ja lintti. Engalnniksi hilla on cloudberry elikkä pilvimarja, son hilla vähä cumulus-pilven muotonen.

Hilloja koothaan jänkältä. Ussein näkkee kirjotettavan tai kuulee ko sanothaan, että jänkhä, jänkhältä, Jänkhä-Joonas. Sole mikhään jänkhä, son jänkkä ilman hoota. Mutta sitte ko upothaan jänkhään, laitethaan hoota sanhaan.

Mie pruukaan koota hillan niin, että sitä voipi sanoa luksusmarjaksi. Kerrään vain justhiinsa kypsyhneet, ei roskan roskaa joukhoon, en huoli kuivettuhneita tai pakkasen panemia, enkä mustasilmäsiä lainkhaan ja raakoja en tietenkhään revi. Kokoan suohraan pakasterasihjaan eli plastiikkaloohvaan, ettei hilla mene läijhään. Mulla on kylmälaukku jänkälä völjyssä ja siinä kylmäkallet. Ko loova on täynä, suljen sen ja laitan heti kylmälaukhuun jäähtyhmään. Tällälaila saapi laatumarjan.

Yölä on soma hillastaa, ko on viileää. Tietenki sääsket pirraavat, mutta ei se haittaa, siihen on tottunu. Sääskimyrkkyä ei hilloja kootessa saa käyttää, tai ainaki käet häätyy pessä hyvin, eikä saa hivuttaa käsilä myrkylä suihkittua naamaa tai lippalakkia. Elikkä puhthaila käsilä, roskattomanna, vain hyvät äsken kypsyhneet hillat suohraan loohvaan ja jäähtyhmään saman tien. Ei meilä ihmiset ylheensäkhään revi raakoja hilloja, ei semmosista tule kunnollisen makusia vaikka net irrallisena jotesakki kypsyiski, ja raakana repiminen viottaa hillanvartta ja juuria.

Hilla on terhveellinen arvomarja. Siinä on paljon C-vitamiinia, E- ja A- vitamiinien esiastetta, kivennäisiä, megnesiumia, kaliumia, kuparia, fenolihappoja ja flavoideja. Pakastaessa hillojen pääle voipi aivan pikkusen riphauksen laittaa sokkeria, sitte väri ja maku säilyvät pakkasessa paremmin tuohreena ja himskatin herkullisena.

Arvomarja hilla on ollu täälä Lapissa senki tähen, että siitä on saatu tienestiä. Ennen hillarahoila ostethiin pyörä tai mopo tai hyvät sukset talveksi. Tiiänpä yhen talonki, joka on melkein hillarahoila rakennettu. Eipä ole kauan siitäkhään, ko yläperän perhekunnat rukatti kesälä hillassa ja myi saahliin kylän kauppihjaale niin, että hillakilot vain panthiin muisthiin. Talvela nuita hillakiloja vasten nouethiin kaupasta ruokaa. Son eri meno nykysten, jokku vielä koittavat hillatienestiä kesälä vähä saaha, ja enempi myyhään yksityisille ihmisille ko teollisuuen ostajille. Sitte ko tuli marjafirmat laumojensa kans jänkile hamuahmaan, se loppu paikallisilta ihmisiltä hillatienesti.

Tämä kesä ei ollu kummonenkhaan hillakesä ainakhaan täälä Länsi-Lapissa. Tietenki jonku verran aina löytää, ko jaksaa paahtaa jänkilä pitkää päivää ja tietää mistä hakea.

Molen kläpistä saakka hillastannu ja tarponu marjamäthäilä ja vaivaiskoivurisikoissa varhmaan tuhansia kilometrejä. Mie niin tykkään, jänkälä on mahtavan sulonen haiju ja ihmeelisen ihanat värit, kurki huutelee jossaki kauempana ja kivitaskun tuttu ääni säksättää jänkän rakkakivikolla, tupasvilla kumartelee kesätuulessa käkkyrämännyn alla. Jänkkä on kaikhein kauhneinta maisemaa, jokhaisen mäthään ja mutakon on ko taihvaallinen taiteilija tarkhaan harkiten ja vasitella asettannu.

Hilla kukkii meilä kesäkuussa, silloin jo kannattaa katella jänkkiä sillä silmälä, että tulleeko marjaa. Joku jänkänmutka saattaa olla valkosennna kukkaa, mutta jos siinä kasvaaki vain koirashilla, ei tule marjan marjaa. Hilla on kakskotinen, varvustossa on sekä hede- ja emiyksilöitä, ja molempia tarvitaan lisääntymiseen ja marjan muodostumiseen. Yks hilla voipi peittää koko jänkän, hillajuurakossa on tuhansia haarovia varpuja ja yks juurakko on aina joko koiras tai naaras. Ko non jänkälä sekasin koihraat ja naahraat limittäin ja lomittain, voima ootella marjoja.

Hillan lehistäki voihaan tehhä vaikka mitä, teetä, siirappia ja herkkujuomia, hilla on hyvä kosteikkoyrtti. Ja hillan kukinta on ihanan kaunista katella, son herkkä ko runo ja ujo neitokainen.

Hyvvää kannattaa ootella, parhaimmat hillat kypsyvät viimisennä rantarisikoissa ja varjosten kuusikoitten kainalossa. Korpihillat on niin mehukhaita, isoja ja painavia, ettei varsi taho jaksaa marjaa kantaa. Nämät aartheet mie aina huolela kokoan ja pakastan ja sitte nostan tarjole joulupöythään kauhniisti katettunna. Syvimmän kaamoksen aikhaan on hyvä saaha aurinkoa sulahmaan kielele ja mielele.

Kiitos ko luit, herahtiko vesi kielele hillan kuvia katellessa? Kuulemapa taas ko syksy kääntyy ja alkavat siian kalastukset ja hirven mettästykset. Oleppa ilosella mielelä ja vietä paljon aikaa mettässä. Mettä pittää Sinut terhveenä.

toivoopi Paula